Se mitä mä olen.

Porukkaa katoaa täältä aina hiljalleen, en ihmettele asiaa yhtään. Päivitän harvoin ja vielä harvemmin enkä ikinä. Elämä kulkee taas omaa vuoristorataansa - välistä on hyvä hetki ja välistä itken lohduttomasti - enkä minä pysy tässä mukana. Kaiken takana olen minä, tyttö täysi-ikäinen ja edelleen kehitystasoltaan 16-vuotias.

Mutta totta puhuakseni minulla menee jo muutoin ihan kivasti. Aloitan terapian ensi kuussa vaikka lähete tehty jo helmi-maaliskuun vaiheella ja koulu lähestyy loppuaan päivä päivältä. Vielä on isoja rutistuksia tehtävänä koulun eteen, mutta olen päättänyt selvitä kaikesta, minun täytyy selvitä! En anna itselleni lupaa epäonnistua nyt, haluan valmistua samaan aikaan muiden kavereiden kanssa ja päästä aloittamaan uutta elämääni jälleen uudessa kaupungissa. Levottomat jalkani kaipaavat toisenlaisen tien kuljettavaksi, tämä kaupungin huuma on kulunut pois.

Syömishäiriön osalta elämä jatkuu jo huomattavasti paremmin, fyysisesti ainekin. Painoni on noussut silmiin nähden, ihan varmasti on, ja kyllähän minä syönkin jo ihan oikeaa ruokaa! En ihan suositusten mukaisesti ja tähtään toisinaan miinus kaloreihin... Olen aloittanut treenaamisen jälleen, mutta en kuitenkaan pakota itseäni suorittamaan päivittäin niin paljoa kuin ennen tai jätä iltapalaa väliin vaikka treeni olisi jäänyt tekemättä. Teen tämän läheisteni vuoksi, mutta sama ahdistus kumpuaa edelleen sisälläni.

Pakko olla laiha, pakko laihduttaa, pakko päästä painoindeksiin 15, pakko... Minun täytyy näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta, ettei perheeni pelästy, eikö? Ei saa laihduttaa, koska muuten Seth on surullinen, paino ei saa tippua tai isä katsoo surullisesti minua, pitää syödä siskon tarjoamat herkut jotta vältytään raskailta huokauksilta. Vaikka kuinka yrittää ajatella ruokaa positiivisesti ja hyvänä asiana tulee väkisinkin se turhautunut itku peilin edessä, kun kaikki luut ei näy niin selkeästi.

"Kyllä noi lantioluut vieläki törröttää..." Mitä vitun väliä, ne eivät näy tarpeeksi!

Käyn toisinaan suurempaa taistelua itseni kanssa ja toisinaan puputan ruokaa liiankin suurella riemulla kurkusta alas. Tuntuu niin mitättömältä ja turhalta tämä elämä taas, kun en osaa edes syödä oikein. Täytyy taas opetella elämään. Ehkä terapiasta olisi tällä kertaa enemmän hyötyä ja joku voisi tukea minua pääsemaan irti tästä ikuisuuden ja iättömyyden kiereestä - syömishäiriöstä.

Seuraavassa postauksessa haluan käsitellä lähemmin omaa sairastumistani syömihäiriöön, koska jotenkin uskon sen tuovan itselleni taas enemmän mielenrauhaa. Kerron jo nyt, että tietyt yksityiskohdat minun on pakko jättää pois, koska muutamat ystäväni lukevat tätä blogia ja en usko heidän olevan halukkaita tietämään aivan kaikkia tekijöitä sairastumiseni taustalta.

Ehkä tästä blogista tulee jälleen enemmän minunlaiseni, jos jaksan herättää tämän henkiin. Onhan tämä ollut tukeni ja turvani niin pitkään, liian pitkään.

Mikä tekee siitä vaikeaa?

Paranemisessa kaikkein haastavinta on itsensä hyväksyminen ja totuuden myöntäminen itselleen. Vaikka kuinka hokisi jatkuvasti itselleen olevan sairas, se ei ole kuitenkaan tullut itselleen tiedon tasolla selväksi, ennen kuin todella näkee oman sairautensa seuraukset ja tekee niille jotain.

"Olen tehnyt tätä jo liikaa, tiedän, silti jatkan."

Luulin olevani niin fiksu, koska sanotaan parantumisen lähtevän tilansa tiedostamisesta. Paskapuhetta. Paraneminen lähtee siitä, kun tekee asialle jotain ja voi silti elää itsensä kanssa. Siinä ovat vastakkain sinä ja sinun sairautesi. Tässä pelissä ei ole varaa hävitä. Panoksena on oma hyvinvointi, jaksaminen, terveys ja elämänlaatu. Jokainen ansaitsee vain parasta.

Olen lopettanut kalorien laskemisen. Käyn vaa'alla katsomassa vain, paljonko olen onnistunt nostamaan painoa - petyn jos kiloja on tippunut. Nautin ruuasta, en vain herkuista sallittuna herkkupäivänä (kyllä, ennen minulla oli yksi päivä viikossa, jolloin söin vain herkkuja, koska rakastan niitä). En pidä mielessäni listaa sallituista ja kielletyistä ruuista, vain allergioistani. Pidän säännöllistä ateriarytmiä ja jokaisella aterialla syön vatsani täyteen. En rankaise itseäni, jos en harrasta liikuntaa päivittäin.

Matkani on edelleen pitkä, kuoppainen ja vaikeasti edettävä, mutta olen päättänyt viedä tämän loppuun. Olen niin kyllästynyt sairastamiseen ja siihen etten minä itse päätä omista asioistani. Ensinhän sitä luuli laihduttamisen olevan keino täydelliseen itsekontrolliin - väite on kaukana todellisuutta. Laihduttamiskierteessä sitä vasta onkin täysin vieraan auktoriteetin alistama, eikä se tuota mitään mielihyvää!

Kaikkein hirveintä tässä on oman itsensä löytäminen. On vaikea muistaa kuka minä olin, ennen painajaiseen vajoamista. En halua muuttua toiseksi ihmiseksi, tahdon olla jälleen terve minä, terveessä kehossa. Kysymyksiä riittää, vastauksia yritän metsästää parhaan kykyni mukaan.

Toiseksi vaikeinta tästä tekee ruokaan tottuminen. Vatsani tuntuu olevan koko ajan täysi, mutta silti on pakko syödä. Mahalaukkuni on varmaan olematon, sitä pitää vain täyttää ja täyttää, jotta se tottuisi tähän kaikeen. Etenkin iltapalan syön hampaat irvessä, koska illalla en kuluta oikeastaan yhtään mitään katsellessani televisiota tai keskittyessäni koulutehtäviin.

Kaikki ajallaan. Tämä on uuvuttavaa ja vaikeaa, mutta onhan tämä kaiken vaivan arvoistakin. Onneksi.

anna mulle voimaa katsoo ylös.

En tiedä miten aloittaisin taas kirjoittamaan pitkän tauon jälkeen, joten päätin unhoittaa koko sen ajan, mitä olen ollut kirjoittamatta. Lähden puhtaalta pöydältä taas liikkeelle tämän kanssa, hiljaa ja rauhallisesti.

Sain vihdoin kesän jälkeen tietää diagnoosini, jotka ovat epätyypillinen laihuushäiriö ja tarkemmin määrittelemätön masennustila. Viimeksi mainittu kuulostaa omaankin korvaani varsin huvittavalta, itse asiaan perehtyneenä kuitenkin tiedän sairastavani jonkinlaista kroonista masennusta. Olen nyt perehtynyt niin paljon masennuksen oireisiin niin nuorilla kuin lapsillakin ja uskoisin kärsineeni tästä alavireyden tilasta ensimmäisen kerran jo ala-koulussa. Lapsilla masennus nimittäin näkyy rajuina mielialamuutoksina, agressiivisena sekä uhkaavana käytökseni, kuten tietysti mielialan laskuna ja ruokahalun puuttumisena. Minulla ilmeni aikoinaan noita kaikkia.


Mutta jos ajatellaan ihan tätä päivää, täytyy sanoa, että on yllättävän vaikeaa selvitä syömishäiriöstä ja masennuksesta yhtä aikaa. Ensin tietenkin kuvittelin jatkuvan alakuloisuuden ja itsemurha-ajatusten olevan pitkälti syömisongelmien aiheuttamaa ylimääräistä pään sekoittamista, mutta ei sentään. Olen yllättynyt, kuinka olenkaan selvinnyt tänne asti?

Tällä hetkellä voisin sanoa selättäneeni masennuksen taas hetkellisesti. Olen paljon pirteämpi, en koe haluavani vahingoittaa itseäni, jaksan tehdä enemmän asioita ja näen muutenkin tulevaisuuden positiivisemmassa valossa. Tosin, uniongelmat ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka kuinka yrittäisin mennä aikaisin nukkumaan, pyörin sängyssä aina tunnista kolmeen tuntiin. Väsymyskään ei auta nukahtamaa, mikä on tietenkin harvinaisen turhauttavaa jokaisena iltana.

Joitain teistä saattaa kiinnostaa, mitä kaikkea olen saannut aikaiseksi syksyn tullen. Ensimmäiseksi haluan kertoa päässeeni vihdoin pois kotoa, tapaa jolla lähdin en kuitenkaan halua jakaa kaikkien kanssa. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin monimutkaista, jos sen ajattelee samoin kuin minä.

Toiseksi, masennuksen painaessa vähemmän mieltäni suhteeni Sethiin on muuttunut voimakkaasti. Olen jopa tehnyt hänelle tunnustuksen tunteistani, joita en uskonut enää omistavani lainkaan. Yhteinen menneisyytemme on antanut hyvää pohjaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelulle, mutta aika näyttää sitten mitä tulevan pitää.

Kolmanneksi, olen katkaissut kaikki hoitosuhteeni. Vaikka mielentilani on muutoin parempaan päin, ei suhteeni ruokaan ole muuttunut. Annan tosin itselleni luvan useammin "sortua" nälän tai makeanhimon iskiessä, mutta omatunto huutaa silti kipeästi korvaan jos annan tämän tapahtua. Ääneltä pakeneminen on hankalaa, se on kuitenkin niin kiero tapaus.

Välistä vain tuntuu, että voisin hyvin elää näin kuhan pysyisin näin virkeänä, siksi en ole hakeutunut uudestaan terapiaan. Tiedän totuuden olevan aivan muutta, sairas puoleni vain jaksaa uskotella tätä minulle kaiken aikaa. Stressi on viime päivinä ollut melko kova, joten katson sitten terveydentilaani enemmän, jahka saan nämä tärkeimmät asiat kuntoon.

Tunnustan kirjoittamisen olevan pitkästä aikaa mukavaa, paremmaksi tämä muuttuu jos ei ole tarvetta kirjoittaa niin hirveitä tekstejä kuin tuossa alapuolella... Ne todella tekevät minut surulliseksi.

En tosin murehdi niitä nyt, vaan alan katsomaan televisiota ja nautin loppuillasta - tehkää te kaikki samoin.

Haluan vielä kiittää kaikkia niitä, jotka ovat lukeneet ja jopa kommentoineet "taukoni" aikana. Yritän nyt hiljalleen herättää blogia eloon, katsotaan onnistunko siinä.

s t o p

Tammikuun viimeinen päivä, tarkoittaen sitä, että kulunutta vuotta on noin 11 tunnin kuluttua vietetty tasan 31 päivää. Mitä niihin päiviin on sisältynyt? En tiedä kumpia päiviä on ollut enemmän, hyviä vai huonoja, mutta kyllä jonkun pitäisi siltikin keksiä keino, millä hidastaa aikaa. 60 minuuttia, 24 tuntia, 7 päivää, 4 neljä viikkoa, 12 kuukautta, tyhjä katse. Joku hölmö on unohtanut pikakelauksen päälle päivien juostessa silmien edessä kiitävällä vauhdilla, josta on mahdotonta saada mitään otetta. Hämäriä muistikuvia päivien tapahtumista seikkailee mielessäni, mutta on kuitenkin täyttä hulluutta ajatella ajan juoksemista niin helvetin lujaa.

Olen miettinyt tässä päivitystauon aikana itseäni ja sitä kuinka minusta tuli tämä ihminen, joka tällä hetkellä kirjoittaa tätä tekstiä läppiksen mustien näppäinten avustuksella. Vielä syksyn alussa kaikki oli paremmin, vaikka silloin luulin elämäni olevan perseellään. Siitä voitte päätellä mitä ajatuksia käytän miettiessäni elämää nyt. Vinkkeinä annan sanat helvetti, vitutus, ahdistus, pelko, itseinho, vittusaatanamitäpaskaa.

Jotenkin kaikki alkoi pikku hiljaa mielessäni menemään ihan sekaisin, joka johti hiljalleen siihen ettei minulla ollut enää kontrollia pääni sisäiseen maailmaan. Nyt tuntuu, että sielä on joku täysin tuntematon olento määräämässä tekemisiäni. Sairas paskahan minä vain olen, ei minulla ole enää voimia vastustaa sitä miljoonista yrityksistä huolimatta. Vaikuttaako siihen huomion kaipuu vai kenties halu rikkoa maailman normeja, mistä minä tietäisin. Ehkä se on molempia.

Mutta apua minä haluan siihen. Naapurikaupungin keskussairaalasta odotan edelleen erityislääkärin soittoa, mitä ei ole kuulunut. Eihän minusta lähetetty lähetettä, kuin yli 170 tuntia sitten. Kaipa nuo luulevat minun selviävän yksinäni tai ehkä minä en oikeasti apua tarvitse. Itse sanon etten tarvitse, toiset sanoo minun tarvitsevan. Sovitaan niiden muiden olevan väärässä.

Kaikesta tästä pähkäillystä, kaverin sekavasta soitosta ja oudoista unista huolimatta päivä on tähän mennessä ollut ihan hyvä, ainekin siedettävä. Kaipuu tupakkaa kohtaa nousee viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivan nipun papereita esiin tarkoituksena lukea kokeisiin (joita on ihan liian monta tiedosssa). Nyt minä siis rupean esittämään hyvää opiskelijaa ja alan pänttäämään ylitsepääsemättömän turhaa tietoa päähäni.

Onneksi pakkaset on lauhtunut, tänään voisi jopa lenkkeillä! Ja toivon, että teillä lukijoillani (joita on 19, sydän) olisi tammikuu mennyt mukavasti (: Ja pieni ujo pyyntö olisi teille, nimittäin ehdotuksia lähenevälle 100:nelle postaukselle! Jokaista ehdotusta lupaan harkita parhaani mukaan, joten kommentoikaa ideoitanne, halaus.