Mikä tekee siitä vaikeaa?

Paranemisessa kaikkein haastavinta on itsensä hyväksyminen ja totuuden myöntäminen itselleen. Vaikka kuinka hokisi jatkuvasti itselleen olevan sairas, se ei ole kuitenkaan tullut itselleen tiedon tasolla selväksi, ennen kuin todella näkee oman sairautensa seuraukset ja tekee niille jotain.

"Olen tehnyt tätä jo liikaa, tiedän, silti jatkan."

Luulin olevani niin fiksu, koska sanotaan parantumisen lähtevän tilansa tiedostamisesta. Paskapuhetta. Paraneminen lähtee siitä, kun tekee asialle jotain ja voi silti elää itsensä kanssa. Siinä ovat vastakkain sinä ja sinun sairautesi. Tässä pelissä ei ole varaa hävitä. Panoksena on oma hyvinvointi, jaksaminen, terveys ja elämänlaatu. Jokainen ansaitsee vain parasta.

Olen lopettanut kalorien laskemisen. Käyn vaa'alla katsomassa vain, paljonko olen onnistunt nostamaan painoa - petyn jos kiloja on tippunut. Nautin ruuasta, en vain herkuista sallittuna herkkupäivänä (kyllä, ennen minulla oli yksi päivä viikossa, jolloin söin vain herkkuja, koska rakastan niitä). En pidä mielessäni listaa sallituista ja kielletyistä ruuista, vain allergioistani. Pidän säännöllistä ateriarytmiä ja jokaisella aterialla syön vatsani täyteen. En rankaise itseäni, jos en harrasta liikuntaa päivittäin.

Matkani on edelleen pitkä, kuoppainen ja vaikeasti edettävä, mutta olen päättänyt viedä tämän loppuun. Olen niin kyllästynyt sairastamiseen ja siihen etten minä itse päätä omista asioistani. Ensinhän sitä luuli laihduttamisen olevan keino täydelliseen itsekontrolliin - väite on kaukana todellisuutta. Laihduttamiskierteessä sitä vasta onkin täysin vieraan auktoriteetin alistama, eikä se tuota mitään mielihyvää!

Kaikkein hirveintä tässä on oman itsensä löytäminen. On vaikea muistaa kuka minä olin, ennen painajaiseen vajoamista. En halua muuttua toiseksi ihmiseksi, tahdon olla jälleen terve minä, terveessä kehossa. Kysymyksiä riittää, vastauksia yritän metsästää parhaan kykyni mukaan.

Toiseksi vaikeinta tästä tekee ruokaan tottuminen. Vatsani tuntuu olevan koko ajan täysi, mutta silti on pakko syödä. Mahalaukkuni on varmaan olematon, sitä pitää vain täyttää ja täyttää, jotta se tottuisi tähän kaikeen. Etenkin iltapalan syön hampaat irvessä, koska illalla en kuluta oikeastaan yhtään mitään katsellessani televisiota tai keskittyessäni koulutehtäviin.

Kaikki ajallaan. Tämä on uuvuttavaa ja vaikeaa, mutta onhan tämä kaiken vaivan arvoistakin. Onneksi.

Muistin, kunnes unohdin.

Miten minä tämänkin unohdin? Eilen oli blogini vuosipäivä ja minä, itse perustaja, missasin sen.

Selitykseksi, miksi en ollut täällä jauhamassa paskaa, on vallan yksinkertainen: en ollut kotona. Olinhan minä päivällä, mutta jos ette ole huomanneet, blogitan yleensä illalla, päivällä en ajattele edes koko asiaa. Kaikki pienetkin asiat, jotka tarvitsevat jonkinlaista luovuutta, jätän suosiolla illaksi. Kirjoittamisen, musiikin kuuntelun, piirtämisen... En osaa tehdä sellaisia asioita päivän valossa. Sen sijaan opiskelu, fyysiset työt ja muu vastaava toiminta on asioita, jotka tehdään ennen katuvalojen syttymistä. Olen jakanut tekemisiäni näin koko pienen ikäni, syytä en tiedä, mutta niin se vain on. Kummallista, eikö?

Siinä oli siis hieno vuosipäivä puheeni. Loppujen lopuksi, eihän tässä blogissa ole paljoa juhlittavaa. Lupaan antaa juhlan aihetta sitten kun paranen ja jaksan asioita paremmin. Siihen asti minun lupauksiani ei kannata ottaa kovinkaan vakavasti. Paitsi se, että vielä joku päivä pidän sen tyyli-postauksen! Olen sitä jo pidemmän aikaa harkinnut, joten haluan sen jopa toteuttaa.

Pidemmittä puheitta, hauskaa illan jatkoa.