anna mulle voimaa katsoo ylös.

En tiedä miten aloittaisin taas kirjoittamaan pitkän tauon jälkeen, joten päätin unhoittaa koko sen ajan, mitä olen ollut kirjoittamatta. Lähden puhtaalta pöydältä taas liikkeelle tämän kanssa, hiljaa ja rauhallisesti.

Sain vihdoin kesän jälkeen tietää diagnoosini, jotka ovat epätyypillinen laihuushäiriö ja tarkemmin määrittelemätön masennustila. Viimeksi mainittu kuulostaa omaankin korvaani varsin huvittavalta, itse asiaan perehtyneenä kuitenkin tiedän sairastavani jonkinlaista kroonista masennusta. Olen nyt perehtynyt niin paljon masennuksen oireisiin niin nuorilla kuin lapsillakin ja uskoisin kärsineeni tästä alavireyden tilasta ensimmäisen kerran jo ala-koulussa. Lapsilla masennus nimittäin näkyy rajuina mielialamuutoksina, agressiivisena sekä uhkaavana käytökseni, kuten tietysti mielialan laskuna ja ruokahalun puuttumisena. Minulla ilmeni aikoinaan noita kaikkia.


Mutta jos ajatellaan ihan tätä päivää, täytyy sanoa, että on yllättävän vaikeaa selvitä syömishäiriöstä ja masennuksesta yhtä aikaa. Ensin tietenkin kuvittelin jatkuvan alakuloisuuden ja itsemurha-ajatusten olevan pitkälti syömisongelmien aiheuttamaa ylimääräistä pään sekoittamista, mutta ei sentään. Olen yllättynyt, kuinka olenkaan selvinnyt tänne asti?

Tällä hetkellä voisin sanoa selättäneeni masennuksen taas hetkellisesti. Olen paljon pirteämpi, en koe haluavani vahingoittaa itseäni, jaksan tehdä enemmän asioita ja näen muutenkin tulevaisuuden positiivisemmassa valossa. Tosin, uniongelmat ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka kuinka yrittäisin mennä aikaisin nukkumaan, pyörin sängyssä aina tunnista kolmeen tuntiin. Väsymyskään ei auta nukahtamaa, mikä on tietenkin harvinaisen turhauttavaa jokaisena iltana.

Joitain teistä saattaa kiinnostaa, mitä kaikkea olen saannut aikaiseksi syksyn tullen. Ensimmäiseksi haluan kertoa päässeeni vihdoin pois kotoa, tapaa jolla lähdin en kuitenkaan halua jakaa kaikkien kanssa. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin monimutkaista, jos sen ajattelee samoin kuin minä.

Toiseksi, masennuksen painaessa vähemmän mieltäni suhteeni Sethiin on muuttunut voimakkaasti. Olen jopa tehnyt hänelle tunnustuksen tunteistani, joita en uskonut enää omistavani lainkaan. Yhteinen menneisyytemme on antanut hyvää pohjaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelulle, mutta aika näyttää sitten mitä tulevan pitää.

Kolmanneksi, olen katkaissut kaikki hoitosuhteeni. Vaikka mielentilani on muutoin parempaan päin, ei suhteeni ruokaan ole muuttunut. Annan tosin itselleni luvan useammin "sortua" nälän tai makeanhimon iskiessä, mutta omatunto huutaa silti kipeästi korvaan jos annan tämän tapahtua. Ääneltä pakeneminen on hankalaa, se on kuitenkin niin kiero tapaus.

Välistä vain tuntuu, että voisin hyvin elää näin kuhan pysyisin näin virkeänä, siksi en ole hakeutunut uudestaan terapiaan. Tiedän totuuden olevan aivan muutta, sairas puoleni vain jaksaa uskotella tätä minulle kaiken aikaa. Stressi on viime päivinä ollut melko kova, joten katson sitten terveydentilaani enemmän, jahka saan nämä tärkeimmät asiat kuntoon.

Tunnustan kirjoittamisen olevan pitkästä aikaa mukavaa, paremmaksi tämä muuttuu jos ei ole tarvetta kirjoittaa niin hirveitä tekstejä kuin tuossa alapuolella... Ne todella tekevät minut surulliseksi.

En tosin murehdi niitä nyt, vaan alan katsomaan televisiota ja nautin loppuillasta - tehkää te kaikki samoin.

Haluan vielä kiittää kaikkia niitä, jotka ovat lukeneet ja jopa kommentoineet "taukoni" aikana. Yritän nyt hiljalleen herättää blogia eloon, katsotaan onnistunko siinä.

i dont wanna cry alone.

Huomasimpas menneeni lupaamaan uutta ulkoasua, mutta ikäväkseni täytyy ilmoittaa koneeni tyhjentyneen ja tyhjennys vei mukanaan jo valmiin bannerini ja taustan koodin. Menee siis helvetin pitkä tovi ennenkuin tätä ulkoasua jaksan uudestaan lähteä suunnittelemaan. Lisäksi pitäisi ladata ohjelma jolla saisin bannerin tehtyä, paint ei ehkä ole paras siihen hommaan, i think.
Ja nyt voisin antaa varoituksena sellaisen seikan, että tämä on suhteellisen pitkä ja sekava postaus. Johtuu yksin siitä, etten ole aikaisemmin mitään tapahtunutta tulla kirjottamaan tänne. Yritän kovasti pitää blogiani hengissä, mutta toisin aina käy.

Mutta halusin tulla nyt kerrankin kertomaan ihan tosissani kuulumisiani, jotka ovat hyvin sekavat. Viime viikonlopun vietin Sehtin seurassa ja todella suureksi yllätykseksemme minä olin jopa ihan täpinöissäni odottanut miehen saapumista kaupunkiin, josta sitten ajaisimme meille perjantain viettoon. Automatkalla (jolloin auto tosin vittuili) minulle tuli todella hyvä fiilis sisälleni, koska meillä oli oikeasti hetki kahden keskeistä aikaa ja juttua riitti meheviin nauruihin asti. Suhdettamme syö kovasti minun tilanteeni, mutta tietenkin myös sekin ettei meillä ole ikinä tilaisuutta olla kahden. Vaikka olisimme meille tai Sethillä ilman vanhempien kotona oloa sitä kuitenkin koko ajan panikoi ' koska ne lähti, eiks ne kohta tuu takasi?'- tyylillä.
Lauantaina lähdimmekin sitten siskolleni, jossa meitä odotti useampi kalja sekä kossupullo. Kossu oli vartavasten minulle ostettu, lellipentu, enkä minä edes uskaltanut kahta paukkua enempää juoda. Verikokeissa nimittäin ilmeni minun erittäin alhaiset kalium arvoni, joiden vuoksi hoitaja Tarmokas luuli minun alkaneen oksentelemaan, ja kontrollissakin kävin jo (kontrollikäynti oli muuten ensimmäinen kerta, kun en itkenyt verikokeissa!) Huonompi juttu on vain se, että hoitajani on lomilla eikä kukaan ole ilmoittamassa minulle uusia tuloksia...
Mutta tosissaan, kyllä se lauantai oli silti loisto, ilman viinaakin. Siskon kanssa lauloimme sydämmemme kyllyydestä laulupelin säestyksellä, Seth siemaili kaljaa ja siskon ukko yritti saada huonossa hapessa olevia tietokoneita toimimaan. Siskon kanssa tuli myös astetta syvällisempi keskustelu miesten jäädessä olohuoneeseen, kun minä ja sisko menimme tutkimaan hänen uusia paitojaan makuuhuoneeseen. Sisko alkoi kyselemään vointiani ja jaksamistani, keskustelun päätyessä lopuksi siihen, että minä myönnän syömisongelmani. Kyyneleet kastelivat siskon olkapään tämän halatessa minua rakastavasti. Se oli minulle yksi elämäni tärkeimpiä hetkiä koskaan. Päässäni soi vain yksi ajatus siinä siskon halatessa minua.

'Musta oikeesti tykätään, musta oikeesti tykätään. Helvetti miten hyvältä tuntuu! Musta oikeesti tykätään!'

Ilon kyyneleitä sekoitettuna suruun ja häpeään. Voin vielläkin tuntea sen lämpimän tunteen rinnassani, tunnen edelleen Sethin huulet omillani vaikka normaalisti haluan tämän vain mahdollisimman kauas minusta, tuntuu kuin eläisin.
Vähänkuin eläisin mania vaiheessa, mutta siltikään en vielä oikein jaksa tehdä mitään. Se siitä maniasta siis, mutta joku outo vaihe minulla kuitenkin on päällä. Keväällä minä kyllä heräilen vähän henkiin, vaihdan farkut hameisiin, mustan pinkkiin ja hymyilen kaupungilla kävellessäni. Tämä vain tuntuu erilaiselta, ei omalta tämä juttu. Tuntuu kun olisin liian korkealla nyt ja pelkään putoamista helvetisti. Näin korkealta tippuminen ei jätä kaunista jälkeä.

Sairaalla tavalla olen ihan hyvällä fiiliksellä liikkeellä, vielä.
Pääsiäisenä olisi nyt tarkoitus syödä vähän herkkua, yritän siinä samalla kätkeä sen sairaan puoleni jonnekin helvetin syvälle. Koska minä haluan syödä ilman vihaa ruokaa ja herkkuja kohtaan (puhumattakaan itseinhosta). Se on päivä päivältä vaikeampaa, mutta olen kuitenkin ylpeä että syön joka tapauksessa. Sitten olisi pieni reissu tuonne pääkaupunkiin, muutoin olenkin kotona lukien Japania ja vähän kokeisiinkin yritän päntätä.

Mitä te lukijat teette lomalla? Teitte mitä hyvänsä, minä toivotan teille tipuisen suloista ja lämmintä pääsiäistä ! Sekä pyydän anteeksi tätä postausta, yöllä ei pitäisi tulla kirjoittamaan yhtään mitään.