anna mulle voimaa katsoo ylös.

En tiedä miten aloittaisin taas kirjoittamaan pitkän tauon jälkeen, joten päätin unhoittaa koko sen ajan, mitä olen ollut kirjoittamatta. Lähden puhtaalta pöydältä taas liikkeelle tämän kanssa, hiljaa ja rauhallisesti.

Sain vihdoin kesän jälkeen tietää diagnoosini, jotka ovat epätyypillinen laihuushäiriö ja tarkemmin määrittelemätön masennustila. Viimeksi mainittu kuulostaa omaankin korvaani varsin huvittavalta, itse asiaan perehtyneenä kuitenkin tiedän sairastavani jonkinlaista kroonista masennusta. Olen nyt perehtynyt niin paljon masennuksen oireisiin niin nuorilla kuin lapsillakin ja uskoisin kärsineeni tästä alavireyden tilasta ensimmäisen kerran jo ala-koulussa. Lapsilla masennus nimittäin näkyy rajuina mielialamuutoksina, agressiivisena sekä uhkaavana käytökseni, kuten tietysti mielialan laskuna ja ruokahalun puuttumisena. Minulla ilmeni aikoinaan noita kaikkia.


Mutta jos ajatellaan ihan tätä päivää, täytyy sanoa, että on yllättävän vaikeaa selvitä syömishäiriöstä ja masennuksesta yhtä aikaa. Ensin tietenkin kuvittelin jatkuvan alakuloisuuden ja itsemurha-ajatusten olevan pitkälti syömisongelmien aiheuttamaa ylimääräistä pään sekoittamista, mutta ei sentään. Olen yllättynyt, kuinka olenkaan selvinnyt tänne asti?

Tällä hetkellä voisin sanoa selättäneeni masennuksen taas hetkellisesti. Olen paljon pirteämpi, en koe haluavani vahingoittaa itseäni, jaksan tehdä enemmän asioita ja näen muutenkin tulevaisuuden positiivisemmassa valossa. Tosin, uniongelmat ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka kuinka yrittäisin mennä aikaisin nukkumaan, pyörin sängyssä aina tunnista kolmeen tuntiin. Väsymyskään ei auta nukahtamaa, mikä on tietenkin harvinaisen turhauttavaa jokaisena iltana.

Joitain teistä saattaa kiinnostaa, mitä kaikkea olen saannut aikaiseksi syksyn tullen. Ensimmäiseksi haluan kertoa päässeeni vihdoin pois kotoa, tapaa jolla lähdin en kuitenkaan halua jakaa kaikkien kanssa. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin monimutkaista, jos sen ajattelee samoin kuin minä.

Toiseksi, masennuksen painaessa vähemmän mieltäni suhteeni Sethiin on muuttunut voimakkaasti. Olen jopa tehnyt hänelle tunnustuksen tunteistani, joita en uskonut enää omistavani lainkaan. Yhteinen menneisyytemme on antanut hyvää pohjaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelulle, mutta aika näyttää sitten mitä tulevan pitää.

Kolmanneksi, olen katkaissut kaikki hoitosuhteeni. Vaikka mielentilani on muutoin parempaan päin, ei suhteeni ruokaan ole muuttunut. Annan tosin itselleni luvan useammin "sortua" nälän tai makeanhimon iskiessä, mutta omatunto huutaa silti kipeästi korvaan jos annan tämän tapahtua. Ääneltä pakeneminen on hankalaa, se on kuitenkin niin kiero tapaus.

Välistä vain tuntuu, että voisin hyvin elää näin kuhan pysyisin näin virkeänä, siksi en ole hakeutunut uudestaan terapiaan. Tiedän totuuden olevan aivan muutta, sairas puoleni vain jaksaa uskotella tätä minulle kaiken aikaa. Stressi on viime päivinä ollut melko kova, joten katson sitten terveydentilaani enemmän, jahka saan nämä tärkeimmät asiat kuntoon.

Tunnustan kirjoittamisen olevan pitkästä aikaa mukavaa, paremmaksi tämä muuttuu jos ei ole tarvetta kirjoittaa niin hirveitä tekstejä kuin tuossa alapuolella... Ne todella tekevät minut surulliseksi.

En tosin murehdi niitä nyt, vaan alan katsomaan televisiota ja nautin loppuillasta - tehkää te kaikki samoin.

Haluan vielä kiittää kaikkia niitä, jotka ovat lukeneet ja jopa kommentoineet "taukoni" aikana. Yritän nyt hiljalleen herättää blogia eloon, katsotaan onnistunko siinä.

WATER DANCE

Se on perin ihmeellistä, miten tänne tämä kirjoittaminen aina tuppaa jäämään. Katsellen aikasempia postauksia totesin olleeni joskus jopa aktiivinen bloggaaja, ehkä vielä joskus pääsen tähän samaan rytmiin. Tällä hetkellä elämäni tosin on melkolailla väsymyksessä uimista ja kotona koneen edessä istumista, että ihan säälittää tämä oma touhuni. Plussan puolelle tässä ollaan menossa, koska nyt olen tosissani nostamassa painoa ulkomaanreissua varten, sillä sen voin unohtaa sikäli kuntoni ei tästä parane. Koulussa opettajat, kuraattorit sun muut ihmiset ovat täysin tietoisia tilastani, sillä monet olivat hoitaja Tarmokkaan mukaan ottaneet kouluterveydenhoitajaan yhteyttä minun takia ja terveydenhoitajahan näki ilmeisesti koneelta minun käyvän psykalla. Koululta siis soitto psykalle ja näin koulu siis vaati saada todistuksen minun terveydentilastani, jonka pohjalta koulutuspäällikkö tekee päätöksen, että olenko minä kykenevä lähtemään. Eniten minua hämmästyttää, että kukaan edes on huomannut mitään muutosta minussa. Kun omat silmät saavat peilissä näkymään norsun, on vaikea uskoa miten joku näkisi minut alipainoisena.
Sairas mieli on aina sairas mieli.


Muutoin koulunkäynti kusee kohtalaisen raskaasti linssiin, ilman minkäänlaista häpeän tunnetta. Kokeita on tulossa ja vaikka kuinka niitä koepapereita lukisi läpi uudestaan ja uudestaan, ei mikään tunnu jäävän päähän. Vaikka jaksamiseni on nyt parantunut tämän saatanan "lihoamiskuurin" myötä, tuntuu aivot olevan siltikin lukossa. Tännekin tämä kirjoittaminen tuntuu todella hankalalta, koska normaalisti vain kirjoitan tunteella, mutta nyt joudun miettimään mitä kirjoittaisin.

Voisin tosin mainita viikonlopusta, mikä tuli vietettyä Sethin kanssa. Kävimme hänen kotikaupunkinsa lähistöllä vähän ajelemassa maisemaraitteja, S-marketista ostettiin vähän tarvikkeita minun painonnostamiseksi ja katseltiin elokuvia. Fyysinen kontakti tuntui olevan koko ajan päällä, mutta nyt se ei haitannut minua lainkaan, päinvastoin. Keskusteltiin vakavasti yhteisen kodin etsimisestä ja mies kuivaili kyyneleitäni, saadessani ahdistuskohtauksen kaiksesta syömisestä. Nyt kun talvella aloitimme suhteemme uudelleen, niin tottakai minä pidin Sethistä, pelinä.

Mutta nyt minä perkeleen idiootti taisin rakastua uudelleen.


Ahdistuskohtauksen aikana päästin taas suustani asioita, joita olin vannonnut, etten koskaan miehelle kertoisi, mutta toisin kävi. En halua antaa kellekkään kaikkea minusta, koska se tekee minut haavoittuvaksi, se heikentää suojaukseni tasoa. En halua rakastua, koska silloin en osaa elää itsekästä elämääni. En halua vakavaa suhdetta, koska tiedän etten voi elää vain yhden ihmisen kanssa. Ja silti minä sanoin ne kolme typerää sanaa, jotka tuhoavat kaikki mahdollisuutesi elää vapaasi ilman kahleita. Ne kolme sanaa, joita ei koskaan pitäisi sanoa ääneen.
Tunnen oloni niin heikoksi, haavoittuvaksi...

...rakastuneeksi.

Mutta nyt kaiken tämän turhuuden keskelle, päätin avata blogiini "Päivän _______"- osion, jossa esittelen päivän mukamas kohokohtia. Se saattaa olla ihan mitä ikinä keksinkään, paljastuksia, vittuilua, limsan-loppumis-angst. Mitä vain, sellaista pientä kevennystä puuduttavan paskan päätteeksi ja jota en ole paljastanut kenellekkään. Mitä mieltä ideasta? Antakaa mielipidettä, tässä on nimittäin koemaistiainen ja ensimmäinen

Päivän haju: Meidän koiralla on minun mielestäni uskomattoman suloinen ominaistuoksu.

Ja nyt voisin vetäytyä takavasemmalle miettien, että miten helvetissä elämä onkaan niin vitun perseestä.