En osaa hymyillä.

En enää tiedä mitä voisin tehdä elämälläni. Tunnen olevani kahlittu, vaikka koko ikäni olen kaivannut vapautta ja mahdollisuuksia elää elämäni omalla tavallani. Alistun liian herkästi muiden tahtoon, mitä en ymmärrä, koska minunhan piti aina olla vahva ja itsenäinen.

Näen nyt miten heikoksi olen tullut. Kävelen kaupungilla pää painuksissa, välttelen katsekontakteja. Haluan olla nätti, tahdon saada kehuja, mutta silti piilotan itseni. Käsissäni ovat kahleet, jotka vetätät minua haluaamansa suuntaan. Suuni on tukittu taikasanalla, etten varmasti kykeke huutamaan vastaväitteitä.

Olen ansassa.

Itkin taas tänään miettiessäni perheeni tilannetta. Tahtoisin kyetä jatkamaan elämääni hymyillen kaikesta huolimatta. Vastoinkäymisiin on totuttava, siltikään hymy ei tule huulille edes pakotettuna. Yritän parhaani mukaan jaksaa elää ja käydä töissä, mutta todellisuudessa kumpikaan ei kiinnosta lainkaan. Haaveeni on muuttaa pois täältä ja opiskella, ei homehtua työpaikalla.

Tilannettani heikontaa myös Seth. Hän on tällä hetkellä ongelmistani suurin. Olen puhunut hänestä asioita vain yhdelle ihmiselle, joka ei ole koskaan Sethiä edes tavannut. Hänen, blogissani olkoot Alice, yksipuolinen arviointi oli etten jatkaisi suhdetta Sethin kanssa enää. Alice hämmästyi suuresti, kun kerroin haluavani yrittää vielä.

Jotta tekin ymmärtäisitte, kerron kaiken.
Seth pidättelee minua, hän on yksi kahleistani.

Olen ihminen, joka kaipaa lämpöä ja läheisyyttä. Mutta kuten tiedämme, en minäkään voi loputtomiin vaalia hellyyttä ja siksi kumppanini olisi hyvä tunnistaa aika, jolloin ottaa etäisyyttä. Tai edes sellaisen, joka ymmärtää jos sanon kaipaavani yksin olemista edes hetken. Sehtistä ei ole tähän. Hän ei muista tai ota arjessamme huomioon, että minä sairastan joka päivä 24/7 ja voin henkisesti erittäin pahoin. Kun puhun laihduttamisesta, hän ärähtää. Seth raukka ei tiedä mitä tehdä kanssani.

Tahtoisin laittaa kotia, sisustaa, mutta ei. Kaipaan keskustelua, mutta ei. Joku muukin saisi oma-aloitteisesti tehdä kotitöitä, mutta ei. Haluan muuttaa lähemmäksi perhettäni, mutta ei. Minä olen viikot yksin kotona, ilman minkäänlaista seuraa, eikä mieheni jaksa ymmärtää miksi olen väsynyt ja kiukkuinen.Kun hän on kotona minä itken ruokapöydän äärellä, hän vain istuu sohvalla ja katselee kyyneleideni valumista. Tekemättä mitään. Hän on hiljaa.

Hän on ihana ja mukava mies, mutta aviomiehekseni tai lasteni isäksi... En usko haluavani tälläistä arkea loppuelämäkseni... Hän on minulle tuttu ja turvallinen, hyvä ystävä sekä erittäin rakas. Jokin puuttuu silti.

Minä kaipaan vaihtelua. Nuorena ihmisenä pelkään menettäväni jotain jos jämäytän tässä vaiheessa elämääni juuret maahan kiinni. Haluan kiihkeitä suudelmia baarissa, nähdä erilaisia ihmisiä, tuntea heidät lähelläni. En vain tiedä miksi. Miksi Seth ei muka olisi enää minulle se oikea, vaikka ennen se asia tuntui olevan varmempi kuin mikään muu.

Olen eksykissä itseni kanssa. Eksynyt suhteestani.
Kadottanut palapelin palaset.

Onko sittenkin helpompi olla yksin, kuin kaksin yksin?
En tiedä.

Tiedän, en minäkään ole täydellinen ja ei Sethinkään elämä ole helppoa. Meillä on hyviä muistoja, rakkaita kokemuksia yhdessä... Tunnen siitä huolimatta sisimmässäni, että nyt jokin on muuttunut. Voiko syynä olla minä, Seth, me...
En tiedä. En minä osaa elää.

En pyytele anteeksi sekavaa selitystä ja ylipitkää teksiä. Pyydän anteeksi sitä, jos jollekin tulee sellainen olo, että korostan vain Sethin huonoja puolia.

Ei, en kuule sua.

Käsittämättömän pitkä tauko kirjoittamisesta. Näppäimistöön koskeminen tuntuu kauhean vaikealta, mutta nyt palatessani takaisin salaisen pahanoloni lähteelle, blogiini, kaikki palaset sinkoilevat ympäriinsä ja ajatukset liitävät pitkin mielen pohjaa.

Se ei ole hyvä merkki, se on alkusoitto helvetille. Olen vältellyt blogiani jo pelkästään siitä syystä, että olen yrittänyt tukahduttaa pahaa oloa leikkimällä positiivista ja väkisin kerännyt voimaa jatkaa päivästä toiseen. Totuus on se, ettei mikään ole koskaan ollutkaan kohdillaan ja tarvitsen tätä blogia, vaikka tiedän sen omalta osaltaan ylläpitävän negatiivista auraa kintereilläni.

Mutta ei minulla ole tällä hetkellä muutakaan. Ja te, jotka olette koskaan lukeneet blogiani, toivon teidän ymmärrätän pitkän ja äkisti alkaneen tauon olleen väistämätön vaihdoehto minulle. Paljon on ehtinyt tapahtumaan viime aikoina, joten annan pikakatsauksen viimeisestä puolesta vuodesta.

Valmistumiseni jälkeen menin suoraan kesätöihin ja asuin edelleen pienessä yksiössäni. Viihdyin omassa rauhassani, enkä kaivannut ihmisiä lähelleni. Töistä tuli poissaoloja, koska en kertakaikkiaan jaksanut lähteä uurastamaan. Sen verran kykenin tekemään, että menin päivystykseen selittämään ties mitä tauteja ja sain kolme päivää palkallista vapaata tarvittaessa.

Syksyllä Sethin kanssa tuli yhteenmuuttaminen ajankohtaiseksi. Uuden asunnon ja työpaikan saaminen tosin oli vaikeampaa kuin kuvittelimme ja työsopimukseni+vuokrasopimukseni päättymisen takia jouduin hetkeksi vanhempieni luokse asumaan.

Tuolloin en kyennyt edes nukkumaan öisin, sillä äitini sairaus söi minusta kaiken jaksamisen.


Mutta onneksi en joutunut kuukautta pidempään olemaan vanhemmillani ja nyt minulla on jo töitä ja Sethin kanssa yhteinen koti. Hetken aikaa oli tiukkaa, kun saimme asunnon ennen kuin minä töitä ja rahat hupenivat. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin ja koin olevani voitolla myös itseni kanssa.

Vaan nyt on tilanne jo aivan toinen....


Syömishäiriömörkö kiusaa minua aina peiliin katsoessa, mutta masennuksen takia en jaksa enää edes itkeä kilojani. Joka paikkaa särkee, seinät kaatuvat ja aurinko kuihtuu. Päivästä toiseen, aika juoksee ohitseni ja tiputtelee minua vain harvoin todellisuuteen.

Tarvitsen Sethin lähelleni, mutta en kestä ketään vierelläni. Haluaisin vain jatkaa taas elämää kylpien hyvänolon tunteessa, mutta jotenkin kaivon pohjalle on liian helppo pudota. En jaksa keksiä sanoja sille, miten pettynyt olen itseeni.

Hoitokontakteja ei ole ollut sitten elokuun ja sen kyllä huomaa... On niin paljon helpompaa esittää vahvaa, kuin nöyrtyä ja uskaltaa pyytää jälleen kerran apua. Eniten pelkään Sehtin puolesta, koska hänellä ei näytä olevan mitään käsitystä, miten paljon kärsin sisältä päin.

Sairas mieli saastuttaa.

Heikon asuntotarjonnan vuoksi joudun asumaan väliaikaisesti vanhempieni luona. Sulattelin ajatusta pitkään, hartaasti ja huolella, ennen kuin tavarani todellakin tulivat mukanani tähän kirottuun taloon. Olo on tukahduttava. Äitini sairas mieli ja sairaat jutut ahdistavat. Sanon hänelle, etten halua puhua samoista asioita enää, joista on puhuttu jo vuosi.

Ahdistukseni ei kiinnosta, koska minun pitäisi olla täydellinen tytär ja tukea hänen masennustaan. Vaikea on tukea ihmistä, joka on aina toivonut ettei minua olisi. Ettei siskojani olisi. Tuo nainen kehtaa haukkua ja vähätellä minun siskojani. Minunko pitäisi vielä jaksaa tukena olla? Naurettavaa.

Mitä tuo nainen sanoi vuosia sitten masentuneelle siskolleni? "Voi voi, kaikista tuntuu välistä vähän siltä." Sisko oli lähellä tehdä itsemurhan sen jälkeen. Muistutin äitille tapauksesta, hän suuttui. Mitä tuo nainen on sanonut kaikki nämä vuodet? "Jos äitiydessä olisi peruutus-nappi, teitä ei olisi olemassa! Äitiys on paska virka!" Se itkettää edelleen.

Täällä oleminen saa minut voimaan pahoin. Haluisin kertoa ja puhua jonkun kanssa kaikesta, mitä tuo nainen sanoo. Olen vuoden yrittänyt puhua järkeä tuolle, itkenyt ja huutanut, mutta ei. Kaikki on häntä vastaan, ketään ei kiinnosta, kukaan ei ole sanonut hänen olevan hyvä äiti.

Asiat ovat huonosti silloin, kun ihmiset eivät toimi kuten hän haluaa. Minä olen viallinen, koska en ole enää riippuvainen hänestä ja minulla on omat mielipiteeni. Minä ja siskoni olemme syyllisiä hänen masennukseensa. Onpa erikoista, sillä me olemme kaikki sairastuneet hänen takiaan, kukin tavallaan...

Nyt tuo meni suihkuun, kohta se tulee taas jatkamaan paskan puhumista...

Kun pystyn

Tilanne on sekainen ja ahdistava.

Asiat vaan lepää edessäni, ne ei liiku tai etene. Kaikki on ja menee, mikään ei vastaa huutoon.

Haluan kaiken nyt, heti ja en voi odottaa.

Tarvitsen tietoa ja varmuuttaa.

Edessäsi seison näkymättömänä.

Kirjoitan tänään lyhyesti, pahoitteluni.

Hoitaja Ymmärtäväinen ei saanut minuun mitään otetta. Haukottelut olivat työuupumusta, vähäsanaisuus johtui väsymyksestä ja minun kesänihän on mennyt hyvin, kun on tapahtunut paljon kaikkea iloista. Tämä oli hänen versio, minulla olisi sanottavanani astetta karumpi totuus, jota Ymmärtäväinen ei suostunut näkemään.

Haukottelut johtuvat masennuksen aiheuttamasta unettomuudesta, vähäsanaisuus pelosta ja ahdistuksesta. Lisäksi nämä "kaikki iloiset asiat" eivät herätä minussa mitään iloa, riemua tai hyvää mieltä. Kaikki on tasaista paksua elämän kulkemista, ajan hukkaamista. Koko käyntini psykiatrisella poliklinikalla keski kaikkiaan 25 min ja mieluusti olisin jättänyt kokonaan käymättä.

Viime käyntini oli kesäkuun alussa. Miten masennuntunut ihminen edes jätetään koko kesäksi ilman hoitokontaktia, hoitajan ollessa lomalla? Tämäkin oli viimeinen käyntini tuolla, seuraavaksi on luvassa jälleen uusi paikkakunta ja uusi hoitaja. Toivottavasti löytyisi joku, joka ottaisi tämän vakavasti...

Toivon pilke, pikkuinen
Rauha tuo mieleeni
Maailmani tahdon takaisin

Olen muuttamassa jälleen uuteen paikkaan, nähdäkseni uusia maisemia ja ehkä jopa uusia ihmisiä. Tämä ei ehkä ole minulle kaikkein paras ratkaisu, mutta haluan yrittää elää nuoren ihmisen elämää parhaani mukaan. Nähdä maailmaa vielä vähän aikaa ja sen jälkeen asettua aloilleni, jonnekin. Piinaavasta pelosta huolimatta olen päättänyt yrittää. Joudun jälleen kauemmaksi perheestäni, toivottavasti he pystyvät antamaan minulle anteeksi.

Ensi viikolla suunnitelmat kirkastuvat, kerron sitten lisää, nyt pidetään vain peukkuja.