Se mitä mä olen.

Porukkaa katoaa täältä aina hiljalleen, en ihmettele asiaa yhtään. Päivitän harvoin ja vielä harvemmin enkä ikinä. Elämä kulkee taas omaa vuoristorataansa - välistä on hyvä hetki ja välistä itken lohduttomasti - enkä minä pysy tässä mukana. Kaiken takana olen minä, tyttö täysi-ikäinen ja edelleen kehitystasoltaan 16-vuotias.

Mutta totta puhuakseni minulla menee jo muutoin ihan kivasti. Aloitan terapian ensi kuussa vaikka lähete tehty jo helmi-maaliskuun vaiheella ja koulu lähestyy loppuaan päivä päivältä. Vielä on isoja rutistuksia tehtävänä koulun eteen, mutta olen päättänyt selvitä kaikesta, minun täytyy selvitä! En anna itselleni lupaa epäonnistua nyt, haluan valmistua samaan aikaan muiden kavereiden kanssa ja päästä aloittamaan uutta elämääni jälleen uudessa kaupungissa. Levottomat jalkani kaipaavat toisenlaisen tien kuljettavaksi, tämä kaupungin huuma on kulunut pois.

Syömishäiriön osalta elämä jatkuu jo huomattavasti paremmin, fyysisesti ainekin. Painoni on noussut silmiin nähden, ihan varmasti on, ja kyllähän minä syönkin jo ihan oikeaa ruokaa! En ihan suositusten mukaisesti ja tähtään toisinaan miinus kaloreihin... Olen aloittanut treenaamisen jälleen, mutta en kuitenkaan pakota itseäni suorittamaan päivittäin niin paljoa kuin ennen tai jätä iltapalaa väliin vaikka treeni olisi jäänyt tekemättä. Teen tämän läheisteni vuoksi, mutta sama ahdistus kumpuaa edelleen sisälläni.

Pakko olla laiha, pakko laihduttaa, pakko päästä painoindeksiin 15, pakko... Minun täytyy näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta, ettei perheeni pelästy, eikö? Ei saa laihduttaa, koska muuten Seth on surullinen, paino ei saa tippua tai isä katsoo surullisesti minua, pitää syödä siskon tarjoamat herkut jotta vältytään raskailta huokauksilta. Vaikka kuinka yrittää ajatella ruokaa positiivisesti ja hyvänä asiana tulee väkisinkin se turhautunut itku peilin edessä, kun kaikki luut ei näy niin selkeästi.

"Kyllä noi lantioluut vieläki törröttää..." Mitä vitun väliä, ne eivät näy tarpeeksi!

Käyn toisinaan suurempaa taistelua itseni kanssa ja toisinaan puputan ruokaa liiankin suurella riemulla kurkusta alas. Tuntuu niin mitättömältä ja turhalta tämä elämä taas, kun en osaa edes syödä oikein. Täytyy taas opetella elämään. Ehkä terapiasta olisi tällä kertaa enemmän hyötyä ja joku voisi tukea minua pääsemaan irti tästä ikuisuuden ja iättömyyden kiereestä - syömishäiriöstä.

Seuraavassa postauksessa haluan käsitellä lähemmin omaa sairastumistani syömihäiriöön, koska jotenkin uskon sen tuovan itselleni taas enemmän mielenrauhaa. Kerron jo nyt, että tietyt yksityiskohdat minun on pakko jättää pois, koska muutamat ystäväni lukevat tätä blogia ja en usko heidän olevan halukkaita tietämään aivan kaikkia tekijöitä sairastumiseni taustalta.

Ehkä tästä blogista tulee jälleen enemmän minunlaiseni, jos jaksan herättää tämän henkiin. Onhan tämä ollut tukeni ja turvani niin pitkään, liian pitkään.

Kun mun unelmat romahtaa

Etukäteen mietittyjä annoskokoja, kaloreita, vatsalihaksia ja vaa'alla ravaamista.

Painoa sain ennen joulua 3 kiloa ja nyt olen ne onnistunut saamaan pois. Nytkin istun tässä kirjoittamassa, maha muristen, mutta silti en suostu tekemään ruokaa. Olen jo laatinut tämän päivän ruokailut ja kohta pitäisi miettiä huomisenkin.

Minä tipuin taas.

Löysin itseni uudestaan syvästä kaivosta, enkä pääse ylös. Tiedän tekeväni elämäni isoimman virheen, taas, mutta edes tieto faktoista eivät saa minua lopettamaan tätä hulluutta. Olen mieleni vanki.

Tätä menoa en jaksa käydä koulua loppuun, jatkan silti. En pysty keskittymään mihinkään, jatkan silti. Väsyn, turhaudun, pelkään. Ja sama sairas elämäni jatkuu, muuttumattomana. Tässä ei ole pienintäkään järkeä. Olen niin onneton itseni kanssa.

Viimeisimmästä merkinnästäkin on jo kaksi kuukautta, en vain ole muistanut kirjoittaa uuttakaan. Joku saattoi tosin jo huomatakin, ettei elämässäni ole enää mitää kirjoitettavaa. Kaikki on samaa, mitä olen aikaisemminkin kirjoittanut: luvannut lopettaa tätä, hakea apua ja muuta paskaa...

...Silti olen edelleen tässä tilassa. Katselen joka viides minuutti kapeita ranteitani, jotteivat ne ole vahingossakaan leventyneet. Seison ilman paitaa peilin edessä huokaillen ja täristen: "Miksi en ole laihempi?" Kynnet lohkeilevat ja kyyneleet nousevat silmiin.

Seth on tehnyt niin ison työn, jotta olisin terveemän painoinen ja nyt joudun tuottamaan hänelle pettymyksen. Perheen luona syön paljon ja usein, jotta he uskoisivat minun parantumiseen. Oikeasti paastoan viikon ennen heidän luo menoa ja sen jälkeen paastoan toisen viikon.

Miksi teen niin?

Yläasteen luokkasormus ei tahdo pysyä sormessa. Palelee. Nenä on kuiva. Heikottaa. Kaikki muuttuu jälleen pikselimössöksi. En jaksa lukea toisten blogeja aktiivisesti.

Kasaa itsesi, nainen.

it's hurts, it's killing me.

Koulut alkaneet, uusi paikka ja uudet ihmiset. En taida kuulua tännekään.

Väsymystä, vihaa, pelkoa, häpeää.

Uusi diagnoosi epäily.

Joskus luulin voivani tulla joksikin, olla joku, enkä vain kaikkien vihaama tyttö. Ja jos minua ei vihaa, ei välitä kyllä muutenkaan. Tai jos välittää, ei pysty auttamaan. Olen yksinäinen.

En koskaan halunnut enää tuntea elämää, tahdoin vain kuolla pois. Tästä elämästä poistuminen kummittelee aina useammin mielessäni, koska enhän minä kuulu tänne. En halua enää elää tätä elämää.

Silti opin rakastamaan niitä, joita en halua rakastaa. Rakastuin uudelleen Sethiin, rakastuin uudelleen äitiini ja koko perheeseeni. Silti tahdon pois, kauas pois.

Olisin tehnyt oikean teon tänään, mutta eksyin vääränlaiselle internet sivulle, enkä tahdo enää koskaa elää kuten muut. Haluan vain yhtä asiaa niin palavasti.

Tipun, tipun, matka pohjalle ei ole pitkä.

"Sä et saa enää jatkaa tota"

Päästäkää irti, antakaa mun mennä.

Miksi elämä on niin vaikeeta?

Musta tuntuu, etten tunne enää

Monet onnekkaat aloittivat tänään lomiaan ja minä onneton palaan vielä työssäoppimiseen maanantaina. Yksi kouluaine suorittamatta, yksi tehtävä rästissä ja muuten olenkin yllättynyt omasta koulunkäynnistäni. Jos totta puhutaan, ei tuo tehtävä rästissä ole, vaan posti kusee. Opettaja ei suostunut ottamaan vastaan e-mailia seonneen sähköpostinsa vuoksi ja nyt posti päätti ilmeisesti hävittää tehtäväni. Taidan soittaa sille ämmälle maanantaina, menen kuitenkin vasta iltaan töihin.

Huomenna olisi tarkoitus siskon ja isän kanssa lähteä katsomaan isäni synnyinkotia sekä mummoani, ketä en ole nähnyt ikuisuuksiin. Tunnustan, ei minua nytkään huvittaisi mennä, mutta siskolle on tärkeää koska tämä on isälle tärkeää, joten ei minulle jää vaihtoehtoja. Sisko jo haistatti minulle vitutkin ja löi luurin korvaan, koska en jaksanut päättää haluanko lähteä huomenna. En halua, mutta menkööt. Empähän ole koko vapaa päivää kotona mässäämässä.

Siskon kanssa kun puhuttiin puhelimessa, minulle tapahtui taas jotain mitä on tapahtunut jo useita kertoja elämäni aikana, enkä tiedä lainkaan mitä tapahtuu. Tulee olo, kuin vajoaisin. Kyseisessä mielentilassa en voi hymyillä, kiittää tai tehdä muutenkaan mitään positiivistä. Olen hiljaa, koska jos puhuisin niin se olisi joko vittuilua, kiututtelua tai itkua. En ymmärrä. Näitä on tullut usein ja ne tulevat niin puskasta, etten hahmota lainkaan niiden syytä. Voisiko kyseessä olla jokin F38? En tiedä, en lainkaan. Normaalisti tiedän melko paljon mielenterveyden häiriöistä, niiden oireista ja hoidoista, mutta itseni kohdalla en osaa koskaan yhdistää oireita johonkin "vammaan" tai "sairauteen".

Sen kyllä sanon, etten kestä näitä "kohtauksia" enää hetkeäkään. Olen ystäväporukankin keskeltä kadonnut ilman ennakkovaroitusta itkien pois. En vain pysty kontrolloimaan sitä. Ja se pelottaa.

Tänään tuntuu muutenkin pelottava taas monikin asia. Yksi syy voi olla liian täyteen syöty massu tai liiallinen väsymys. Iltavuorosta aamuvuoroon on aika paskamainen siirto, koska en ikinä saa iltavuoron jälkeen unta ennen kahta yöllä ja aamuvuoroon pitäisi kuitenkin pyörän kanssa lähteä sutimaan jo puoli seitsemältä.

Ja juuri nyt jostain syystä alkoi ahdistamaan aivan helvetisti. Pitää yrittää hengittää syvää ja käydä nukkumaan. Nukkumaan ja nukkua hyvin. Huomenna on hyvä päivä, pakko olla.

Tuli lisäksi hirvittävä halu juosta. Lähteä kotoa, hajottaa tavaroita, ihan mitä vain. Tavallaan haluan, tavallaan en. Alan pelkäämään itseäni. En pidä tästä.