Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa?

Masennus lihottaa, eikö niin? Makeanhimo on suorastaan käsittämätön ja vaa'alle meno tuntuu aina vain pelottavammalta. Iltaisin olen niin väsynyt kaikkeen, että haluaisin vain itkeä suruni pois. Valitettavasti paha olo ei katoa, vaikka mitä tekisi.

Olen viime päivinä soitellut paljon Sehtin kanssa ja yhtä monena kertana saanut syystä jos toisestakin mahdottomia raivokohtauksia. Sanon Sethille todella törkeitä asioita, iskien varmasti vyön alle, jättäen ihon vereslihalle. En minä tahdo olla paha hänelle, enkä haluaisi sanoa pahasti. En tiedä miksi sitten teen sitä. Huudan vihaavani, haukun tyhmäksi kusipääksi, lyön luurin korvaan ja hetken päästä soitan uudelleen, jatkaen haukkumista. Alan kuulostamaan pelottavan paljon äidiltäni, narsistiselta pahantekijältä...

Töissä sen sijaan annan itsestäni kaiken ja esitän mahdollisimman ihanaa ihmistä. Pyrin huomioimaan jokaisen ja tietoisesti haluan näyttää työkavereilla "kuinka osaan asiani".




Kirjoittelen puhelimeen muistilappu-sovellukseen päivän askareita, enkä mieti lainkaan tulevaa. Tänään vasta havahduin miettimään asioita kuukausia eteenpäin, kun autokouluopettaja mainitsi joulun olevan enää neljän kuukauden päästä. Kyllähän minä olen ennenkin miettinyt "niin, puolen vuoden päästä on sitä tätä tota..." Nyt mietin korkeintaan yhtä tai kahta päivää kerralla ja muut asiat jäävät pois.

Tuntuu siis, etten ole lainkaan oma itseni. Kaipaan seuraa ja lohtua, mutta en jaksa ottaa sitä vastaan. Onneksi näen torstaina pitkästä aikaa Hoitaja Ymmärtäväistä, yksin en kykene enää mihinkään. Olen päättänyt haluta jonkinlaisen lääkityksen, koska monta vuotta suon pohjalla ei taida olla paras ratkaisu yhellekään ihmiselle, eihän?

Just fine.

Maanantaina kävin tapaamassa psykolla hoitaja Tarmokasta, jonka kanssa käytiin alustavasti tilannettani läpi. Ilmoitti laittavansa minut käymään taas kerran lääkärillä sydänfilmissä ja ties missä kokeissa, ihan näin vaihtelun vuoksi. Punnituksen jälkeen hoitaja kyseli miten voisimme jatkossa tavata ja tässä kohtaa tulikin ilmi minun tuleva ulkomaan matkani. Pienen hiljaisuuden jälkeen hoitaja avaa suunsa kertoakseen juuri ne sanat, mitä en missään nimessä olisi halunnut kuulla: "Jos sun painonkehitys on tätä luokkaa, sä et ole kyllä kykenevä lähtemään minnekään."

Siinä vaiheessa leukani tippui laittaan ja päässäni kaikki huusivat yhtä aikaa vittusaatanaa. En halua minkään olevan esteenäni, en minkään. Ulkomaille meno on ollut tähtäimessä niin pitkään, että olen nyt epätoivoisesti yrittänyt ilman pahaa oloa jälleen nostaa painoa. Kenellekään ei varmasti ole mikään yllätys, ettei tuo syyllisyys ole mihinkään kadonnut. Väsymys ja työttömyyskin saavat vitutuskäyrät hyppimään Kiinaan ja takaisin, puhumattakaan siitä, että naistenvaivatkin esittävät ainekin olevansa iskemässä. Nykyään nukahtelen linja-autossa ja koulussa tunneillakin ihan *naps*, tuosta noin vain. Se nostaa vitutusta ennestään.
Muutoin tässä minun tylsässä elämässäni ei ole mitään tapahtunut. Sethiä välttelen, koska miestä en nyt vain jaksa. Hän alkoi olemaan jo niin huolissaan minusta, kun en vastannut viestteihin, että ihan perään soitteli. Jopa useempi kerta yhden illan aikana minun painaessani puhelimen hiljaiseksi. Neljännellä soittokerralla taisin vastata, mutta eipä tuosta keskustelusta mitään irronnut. En jaksa vieläkään ymmärtää, että miksi tuo mies haluaa olla minun kanssani. Minussa ei ole enää mitään muuta, kuin tyhjä, tylsä ja täysin eloton kuori. Kuka helvetti rakastaa menneisyyden haamua?

Olen miettinyt siirtymistä avohoidosta suoraan laitokseen, koska en vain jaksa arkea enää. En ihmisiä, en puhumista, olemista, yksinäisyyttä, seuraa... Mitään. Ainoa mikä saa minut pysymään täällä on paska kouluni, jota olen nyt käynnyt niin pitkään etten halua sitä keskeyttää. En halua tuon venyvän yhtään pidemmälle, kuin on pakko, haluan sen nopeasti alta pois. Kaikki pois, minä haluan nopeasti Japaniin. Ja siltikin lintsasin viimeksi tänään...

Mutta pakko on seurata unelmaa vaikka se olisi vitun monen kivenheiton päässä, eikö?

Kaikki on vaan lainaa.

Edellisen postauksen saippuakupliin minun on täysin mahdotonta sanoa yhtään mitään.
Muistan kirjoittaneeni kyseisen tekstin, muistan punoittavan ja kipeän polven (joka on muuten jo aivan kunnossa) sekä muistan miten pelkäsin itseäni ajatellen tiukasti pääni sisässä 'Ei tämä oikeasti tapahdu, minä vain esitän. Ei tämä ole todellista.' Koska en kertakaikkiaan jaksa uskoa, että olisin oikeasti ollut sellaisessa mielentilassa, kun otetaan huomioon se että ajatuksissani oli selkeitä piirteitä. Kuten sitä jumalatonta pelkoa siitä, jos joku näkisi minut siinä tilassa tai mitä jos avaimeni taittuu tästä pöydän raapimisesta.

Muistan nuo, mutta en kuitenkaan muista siitä mielentilasta yhtää mitään. En siis koe, että minusta pitäisi olla huolissaan, koska en muista sen tapahtuneen, mutta kuitenkin muistan. Tätä on erittäin hankalaa selittää!

Minulla on ollut samantapaista ennenkin ja ahdistuskohtaukseni ovat lisääntyneet huomattavasti, mutta uskon niidenkin johtuvan silkasta stersistä ja siitä, etten osaa lainkaan rentoutua. Lomallakin minun piti tehdä yhtä sun toista ja vain nauttia olostani, mutta silti ravasin kolmeen kertaan kaupungissa (mistä olen sinänsä hyvin ylpeä!) ja lenkkeilinkin niiden reissujen päälle. Eilenkin olin itkeä hartioiden kipeyttä ja väsymystä, mutta illalla erehdyin taas sellaiseen mässäilyhetkeen, että minun oli pakko ottaa koira hihnan varteen ja kiitää lenkille. Itseinhoni on kasvatut mahani myötä lomalla, vaikka lupasin, että yritän nyt syödä kaloreista välittämättä. Niinhän minä teinkin, mutta lopputulos saa minut vihaamaan peilikuvaani.

Fanfictioneiden kirjoittaminen, lukeminen ja kommentointi on osoittautunut jostain syystä täysin ylitsepääsemättömäksi tehtäväksi. En vain jaksa. Paljon olisi asioita, mitä haluaisin kirjoittajille kertoa, mutta en vain saa itsestäni mitään irti. Energiaa minulla riittää, mutta kaikki tuollainen toiminta jää energiani saavuttamattomiin, enkä vain pysty.

Sosiaalisen elämäni ylläpitäminen tuttavien ja ystävien kesken on jäänyt aivan liian vähäiseksi. En jaksa edes mesessä moikata, saatika ylläpitää mitään keskustelua. Face to face vaikutan varmasti täysin vireessä olevalta keskustelukumppanilta, mutta tekonaurun takaa saattaa näkyä naamari kasvoillani, joka estää näkemästä väsyneitä todellisia kasvojani. Kasvot kätkevät puolestaan sekavat ajatukset ja toimettomuuden hyvään piiloon.
En tajua tätä. Kevät? Voiko kaikki paska johtua siitä? Toivottavasti. Jotenki todella vapauttavaa kirjoittaa tätä, mutta toisaalta tämä on niin sekavaa höttöä, että ihan ahdistaa.
Vielä muutama hassu post ja sitten pitäisin teille tehdä tilaamanne faktapost... Hmm, mitähän siitäkin tulee?

Niin kuin kiltti tyttö.

Este haastoi minut tälläiseen kuvajuttuun ja tällähän saan myös jotain päivityksen tapaista aikaiseksi. Kiitos siis tästä!
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Eli tuota noin. Itselläni on kuvakansio ja siellä kuvakansioita ja siellä on taas lisää kansioita joissa on kuvia. Eli otin neljännen kansion, josta otin tästä VIIDENEN kansion ja sieltä neljänen kuvan, koska tuon yhden kansion kuvat ovat miltein kaikki jo kertaallen blogissa nähtyjä.
Kyseessä on MUCCun kitaristi Miya, joka iästään huolimatta on melko hyvin säilynyt ja charmikas, kuten näemme. Kymmenen pistettä ja banaani poskeen, Miya. Moni miettii, miksi tälläisiä kuvia pidän koneella ja noh, mietin itse samaa. Haasteen heitän eteenpäin neljälle lukijalleni: Liskokuningatar, Hopealusikka, Ronia ja Amalia. There you go.

- - -

Nyt en ole taaskaan päivittänyt todella pitkään aikaan, ei ole ollut jaksamista. Aikaa löytyy vaikka Aapelissä pelaamiseen pitkin yötä ukkomiesten kanssa, mutta muuten minä vain menen menemistäni ilman päämäärää. Koulussa minua nähdään aina vain harvemmilla tunneilla, en muista lainkaan koska olisin ollut yhtä kokonaista päivää sielläkään.
Aamulla jos koulu alkaa kahdeksalta, minä ilmoitan heti kavereille ilmestyväni yhdeksään tai kymmeneen. Parhaimmillaan tulenkin puoli yhteen. Nukkunut ole kuitenkin nyt useampana yönä enemmän kuin kaksi tuntia (edellisyötä ei lasketa...) eli jotain edistystä siinäkin asiassa on tapahtumassa pikku hiljaa. Näin ainekin toivon.

Koulussa muutenkin menen niin säkällä läpi, että vähemmästäkin rupeaa naurattamaan. Tällä hetkellä kokeista tullut hyviä ja kiitettäviä, samoin arvosanat ovat sitä luokkaa. Parempihan se niin on, en tosissaankaan ala valittamaan.

Elämä muuten pyörii miten pyörii. Raskaustesti oli negatiivinen, vanhemmat ei ymmärä yhtään mitä kaikkea heidän seläntakana teenkään, entinen kaveri alkaa taas puhumaan minulle (enkä tiedä onko se milläänlailla hyvä asia), vitutuskiintiö pursuaa kohta yli. Plussana löytyy se, että jaksan vielä jotenkin yrittää ihmisten kanssa. Pitkään olen vain pyörinyt mukana, mutta nyt yritän jopa jutella. Viikonloppuna meillä oli isot syntymäpäivä juhlat täällä joissa pakotin itseni juttelemaan sukulaisille niin kuin kiltit tytöt tekee.


Isot juhlat, joissa tarjoilun vuoksi pienentynyt vatsalaukkuni olisi halunnut tehdä tyhjennysreissuja vessanpöntön kanssa. Siihen en tule alentumaan, en halua. Vihaan oksentamista, en halua, en. Yritän olla tekemättä sitä.
Niin kuin kiltti tyttö. Antakaa minun vain seota rauhassa.