Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa?

Masennus lihottaa, eikö niin? Makeanhimo on suorastaan käsittämätön ja vaa'alle meno tuntuu aina vain pelottavammalta. Iltaisin olen niin väsynyt kaikkeen, että haluaisin vain itkeä suruni pois. Valitettavasti paha olo ei katoa, vaikka mitä tekisi.

Olen viime päivinä soitellut paljon Sehtin kanssa ja yhtä monena kertana saanut syystä jos toisestakin mahdottomia raivokohtauksia. Sanon Sethille todella törkeitä asioita, iskien varmasti vyön alle, jättäen ihon vereslihalle. En minä tahdo olla paha hänelle, enkä haluaisi sanoa pahasti. En tiedä miksi sitten teen sitä. Huudan vihaavani, haukun tyhmäksi kusipääksi, lyön luurin korvaan ja hetken päästä soitan uudelleen, jatkaen haukkumista. Alan kuulostamaan pelottavan paljon äidiltäni, narsistiselta pahantekijältä...

Töissä sen sijaan annan itsestäni kaiken ja esitän mahdollisimman ihanaa ihmistä. Pyrin huomioimaan jokaisen ja tietoisesti haluan näyttää työkavereilla "kuinka osaan asiani".




Kirjoittelen puhelimeen muistilappu-sovellukseen päivän askareita, enkä mieti lainkaan tulevaa. Tänään vasta havahduin miettimään asioita kuukausia eteenpäin, kun autokouluopettaja mainitsi joulun olevan enää neljän kuukauden päästä. Kyllähän minä olen ennenkin miettinyt "niin, puolen vuoden päästä on sitä tätä tota..." Nyt mietin korkeintaan yhtä tai kahta päivää kerralla ja muut asiat jäävät pois.

Tuntuu siis, etten ole lainkaan oma itseni. Kaipaan seuraa ja lohtua, mutta en jaksa ottaa sitä vastaan. Onneksi näen torstaina pitkästä aikaa Hoitaja Ymmärtäväistä, yksin en kykene enää mihinkään. Olen päättänyt haluta jonkinlaisen lääkityksen, koska monta vuotta suon pohjalla ei taida olla paras ratkaisu yhellekään ihmiselle, eihän?

Katson lattiaa ja silmät kostuvat

En itkenyt. Yksikään kyynel ei päässyt tippumaan poskeani pitkin, kun kerroin terveydenhoitajalle vaikeasti "no...niin...mulla on syömishäiriö". Katseeni oli porautua huoneen lattian läpi, en kehdannut nostaa katsettani. Sain kuitenin sanottua sen vittumaisen sanan, joka on ollut mörkönäni jo muutaman vuoden. Keskusteltiin pikaisesti terveydenhoitajan kanssa nykyisestä jaksamisestani ja kerroin myös masennuksesta.


Huomenna on uusi aika ja vien hänelle loppulausunnon edellisestä hoitopaikastani, hän kun ei saa toisesta kaupungista tietojani koneelleensa. Terveydenhoitaja Ymmärtäväinen puolestaan järjestää kasvutietoni kotikunnastani, jotka toimitetaan koululääkärille ennen tarkastusta (mikä on puolestaan heti hiihtoloman jälkeen).

Aamulla terkan kanssa puhutaan syömisistäni ja taustoistani. Kohta täytän mielealakyselyn ja AUDIT lomakkeen. Lupasin pitää myös kirjaa tämän päivän syömisistä, mutta en ole syönyt niin paljoa, ettenkö muistaisi ulkoa...

Kävelen tyhjänä luokkaan. Koputan hennosti, astun sisään, vien opettajalle todistuksen terveydenhoitajalla käynnistä.
"No voi, ooksä pipi?" "Oon mä vähän pipi."
Oli pakko hymyillä luokkalaiseni kysymykselle, koska enempää oikeassa hän ei voisi ollakaan. Istun omalle pulpetilleni, hengitän syvään. Tästä se kaikki taas alkaa.

Ensi kuussa saatan istua jo psykiatrisella, aikuisten puolella tällä kertaa, ja saan toivottavasti paremman avun nyt. Täällä ei tosin ole syömishäiriöihin erikoistunutta yksikköä, mutta tuskin se vaikuttaa hoitoon mitenkään merkittävästi.

Olen sairastanut tätä jo kahden vuoden verran. Aikana se on mahdottoman pitkä, enkä edes halua ajatella mitä pahaa se on jo aiheuttanut keholleni. En halaua ajatella sitä, tahdon vain parantua. Millaista olisi olla jälleen normaalipainoinen? Miten paljon vihaisin itseäni sellaisena? Se on melko hankala kysymys, koska olen aina vihannut kroppaani. Aina. Mutta ehkei ole kuitenkaan myöhäistä opetella pitämään itsestäni, vai mitä luulette?

En tiedä mitä ajatella tästä kaikesta, olen vain hämmentynyt. Kaikki tuntuu niin mitättömältä. En usko sen olevan "normaalia", sillä eikö elämän kuullu tuntua joltain? Päivät hiipuvat takanani ja muistot eivät tunnu omiltani. Jokainen naurettu nauru saa minut miettimään "miksi nauran?". Voiko ihminen olla sisältä ontto?