anna mulle voimaa katsoo ylös.

En tiedä miten aloittaisin taas kirjoittamaan pitkän tauon jälkeen, joten päätin unhoittaa koko sen ajan, mitä olen ollut kirjoittamatta. Lähden puhtaalta pöydältä taas liikkeelle tämän kanssa, hiljaa ja rauhallisesti.

Sain vihdoin kesän jälkeen tietää diagnoosini, jotka ovat epätyypillinen laihuushäiriö ja tarkemmin määrittelemätön masennustila. Viimeksi mainittu kuulostaa omaankin korvaani varsin huvittavalta, itse asiaan perehtyneenä kuitenkin tiedän sairastavani jonkinlaista kroonista masennusta. Olen nyt perehtynyt niin paljon masennuksen oireisiin niin nuorilla kuin lapsillakin ja uskoisin kärsineeni tästä alavireyden tilasta ensimmäisen kerran jo ala-koulussa. Lapsilla masennus nimittäin näkyy rajuina mielialamuutoksina, agressiivisena sekä uhkaavana käytökseni, kuten tietysti mielialan laskuna ja ruokahalun puuttumisena. Minulla ilmeni aikoinaan noita kaikkia.


Mutta jos ajatellaan ihan tätä päivää, täytyy sanoa, että on yllättävän vaikeaa selvitä syömishäiriöstä ja masennuksesta yhtä aikaa. Ensin tietenkin kuvittelin jatkuvan alakuloisuuden ja itsemurha-ajatusten olevan pitkälti syömisongelmien aiheuttamaa ylimääräistä pään sekoittamista, mutta ei sentään. Olen yllättynyt, kuinka olenkaan selvinnyt tänne asti?

Tällä hetkellä voisin sanoa selättäneeni masennuksen taas hetkellisesti. Olen paljon pirteämpi, en koe haluavani vahingoittaa itseäni, jaksan tehdä enemmän asioita ja näen muutenkin tulevaisuuden positiivisemmassa valossa. Tosin, uniongelmat ovat edelleen ajankohtaisia. Vaikka kuinka yrittäisin mennä aikaisin nukkumaan, pyörin sängyssä aina tunnista kolmeen tuntiin. Väsymyskään ei auta nukahtamaa, mikä on tietenkin harvinaisen turhauttavaa jokaisena iltana.

Joitain teistä saattaa kiinnostaa, mitä kaikkea olen saannut aikaiseksi syksyn tullen. Ensimmäiseksi haluan kertoa päässeeni vihdoin pois kotoa, tapaa jolla lähdin en kuitenkaan halua jakaa kaikkien kanssa. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin monimutkaista, jos sen ajattelee samoin kuin minä.

Toiseksi, masennuksen painaessa vähemmän mieltäni suhteeni Sethiin on muuttunut voimakkaasti. Olen jopa tehnyt hänelle tunnustuksen tunteistani, joita en uskonut enää omistavani lainkaan. Yhteinen menneisyytemme on antanut hyvää pohjaa yhteisen tulevaisuuden suunnittelulle, mutta aika näyttää sitten mitä tulevan pitää.

Kolmanneksi, olen katkaissut kaikki hoitosuhteeni. Vaikka mielentilani on muutoin parempaan päin, ei suhteeni ruokaan ole muuttunut. Annan tosin itselleni luvan useammin "sortua" nälän tai makeanhimon iskiessä, mutta omatunto huutaa silti kipeästi korvaan jos annan tämän tapahtua. Ääneltä pakeneminen on hankalaa, se on kuitenkin niin kiero tapaus.

Välistä vain tuntuu, että voisin hyvin elää näin kuhan pysyisin näin virkeänä, siksi en ole hakeutunut uudestaan terapiaan. Tiedän totuuden olevan aivan muutta, sairas puoleni vain jaksaa uskotella tätä minulle kaiken aikaa. Stressi on viime päivinä ollut melko kova, joten katson sitten terveydentilaani enemmän, jahka saan nämä tärkeimmät asiat kuntoon.

Tunnustan kirjoittamisen olevan pitkästä aikaa mukavaa, paremmaksi tämä muuttuu jos ei ole tarvetta kirjoittaa niin hirveitä tekstejä kuin tuossa alapuolella... Ne todella tekevät minut surulliseksi.

En tosin murehdi niitä nyt, vaan alan katsomaan televisiota ja nautin loppuillasta - tehkää te kaikki samoin.

Haluan vielä kiittää kaikkia niitä, jotka ovat lukeneet ja jopa kommentoineet "taukoni" aikana. Yritän nyt hiljalleen herättää blogia eloon, katsotaan onnistunko siinä.