Vaikka pikku hiljaa alan saamaan tarmoa tehdä enemmän asioita, jäävät ne siltikin tekemättömiksi miltein deadlineen asti. Varsinkin vuokran maksu ja koulutehtävien tekeminen ovat harvinaisen hankalia asioita tehdä, ei vain jaksa tai muista. Olen vahvasti naimisissa kalenterini kanssa, johon kirjoittelen paljon mitä pitää päivän aikana tehdä, jää asiat kuitenkin tekemättä.
"No en mä tiiä, kerkeen mä ens viikollaki."
Kaiken tämän tylsistymisen keskellä minussa on alkanut heräämään taas pieni seikkailunhalu. Rahatilanne on heikko, en omista autoa, mutta silti tahtoisin mennä ja tehdä asioita. Aloittaa vaikka uusi harrastus tai pyöriä kaupungilla koulun jälkeen, en vain tiedä mitä harrastaisin tai miten oikein jaksaisin pitkän päivän jälkee vielä pukea hymyä kasvoilleni ihmisten seurassa.
Yritän edes vähentää tietokoneella istumista, siirryn mielummin kirjojen lukemiseen tai elokuvien katseluun. Erityisesti jälkimmäinen kiinnostaisi kovasti, jos vain omistaisin enemmän elokuvia! Minun oma DVD-valikoimani on ikävän suppea, eikä internetistä lataaminen tuota iloja huonon laadun vuoksi. Mutta ehkä mietin harrastetoimintaani, kunhan saan elämäni raiteilleen. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, viettää aikaa seurassa ja päästä taas hoidon piireihin.
Löysin eilen parhaan ystäväni, vaa'an. Parhaaksi ystäväksi se on melko kehno, koska se on suhteellisen ilkeä tapaus, eikä sillä ole selkeää tahtoa hakata järkeä päähäni. Se punaisella värillään yritti viestittää "älä tule tänne, älä tule!", mutta sen huuto oli vain hiiren aivastus korvissani ja minun oli pakko nousta sen päälle kokeilemaan, paljonko läskiä kannan taas mukanani. Kuten jo mainistin, vaaka on ilkeä kaveri.
Olin koko kesän vakuutellut itselleni lihonneeni normaalipainoiseksi - en ollut. Painoni on samaa luokkaa kuin uutena vuotena. Minulla on edelleen 10 kilogramman matka ns. normaaliin painoon, en usko sitä, en halua. Silmissäni olen jo normaalipainoinen, en mitään muuta. Ei normaalipainoinen saa lihottaa 10 kilogrammaa, eihän?
Vaaka on kuitenkin paras ystäväni. Sen pieni huuto kuului terveen minäni korvaan. Sen viesti oli harvinaisen yksinkertainen ja sen pystyi helposti tulkitsemaan. Minä tarvitsen apua, kuten olen jo vuoden verran tarvinnut.
"No en mä tiiä, kerkeen mä ens viikollaki."
Kaiken tämän tylsistymisen keskellä minussa on alkanut heräämään taas pieni seikkailunhalu. Rahatilanne on heikko, en omista autoa, mutta silti tahtoisin mennä ja tehdä asioita. Aloittaa vaikka uusi harrastus tai pyöriä kaupungilla koulun jälkeen, en vain tiedä mitä harrastaisin tai miten oikein jaksaisin pitkän päivän jälkee vielä pukea hymyä kasvoilleni ihmisten seurassa.
Yritän edes vähentää tietokoneella istumista, siirryn mielummin kirjojen lukemiseen tai elokuvien katseluun. Erityisesti jälkimmäinen kiinnostaisi kovasti, jos vain omistaisin enemmän elokuvia! Minun oma DVD-valikoimani on ikävän suppea, eikä internetistä lataaminen tuota iloja huonon laadun vuoksi. Mutta ehkä mietin harrastetoimintaani, kunhan saan elämäni raiteilleen. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, viettää aikaa seurassa ja päästä taas hoidon piireihin.
Löysin eilen parhaan ystäväni, vaa'an. Parhaaksi ystäväksi se on melko kehno, koska se on suhteellisen ilkeä tapaus, eikä sillä ole selkeää tahtoa hakata järkeä päähäni. Se punaisella värillään yritti viestittää "älä tule tänne, älä tule!", mutta sen huuto oli vain hiiren aivastus korvissani ja minun oli pakko nousta sen päälle kokeilemaan, paljonko läskiä kannan taas mukanani. Kuten jo mainistin, vaaka on ilkeä kaveri.
Olin koko kesän vakuutellut itselleni lihonneeni normaalipainoiseksi - en ollut. Painoni on samaa luokkaa kuin uutena vuotena. Minulla on edelleen 10 kilogramman matka ns. normaaliin painoon, en usko sitä, en halua. Silmissäni olen jo normaalipainoinen, en mitään muuta. Ei normaalipainoinen saa lihottaa 10 kilogrammaa, eihän?
Vaaka on kuitenkin paras ystäväni. Sen pieni huuto kuului terveen minäni korvaan. Sen viesti oli harvinaisen yksinkertainen ja sen pystyi helposti tulkitsemaan. Minä tarvitsen apua, kuten olen jo vuoden verran tarvinnut.
3 kommenttia:
Hae apua. Parantuminen tuottaa niin hemmetisti onnea, jonka sä ansaitset.
Ihana kuulla, että sinulla olisi innostusta harrastaa tai tehdä jotain, seikkailla. Oon ollut huolissani susta jo pitkän aikaa. Ansaitset onnen, ja toivon että saat sen. <3
Kauris: Tarkoitus olisi, mutta tuntuu oudolta pyytää apua asiaan, josta on toipumassa. Ymmärrän toki oman tukeni tarpeen, mutta pelkään hoitohenkilökunnan suhtautumista asiaan.
Evilkitty: Itsekin huolestuin itsestäni, mutta täällä olen yhä. Jatkan taistelua viimeiseen asti. Kiitos sinulle <3 muista, että sinäkin ansaitset onnen.
Lähetä kommentti