Se on perin ihmeellistä, miten tänne tämä kirjoittaminen aina tuppaa jäämään. Katsellen aikasempia postauksia totesin olleeni joskus jopa aktiivinen bloggaaja, ehkä vielä joskus pääsen tähän samaan rytmiin. Tällä hetkellä elämäni tosin on melkolailla väsymyksessä uimista ja kotona koneen edessä istumista, että ihan säälittää tämä oma touhuni. Plussan puolelle tässä ollaan menossa, koska nyt olen tosissani nostamassa painoa ulkomaanreissua varten, sillä sen voin unohtaa sikäli kuntoni ei tästä parane. Koulussa opettajat, kuraattorit sun muut ihmiset ovat täysin tietoisia tilastani, sillä monet olivat hoitaja Tarmokkaan mukaan ottaneet kouluterveydenhoitajaan yhteyttä minun takia ja terveydenhoitajahan näki ilmeisesti koneelta minun käyvän psykalla. Koululta siis soitto psykalle ja näin koulu siis vaati saada todistuksen minun terveydentilastani, jonka pohjalta koulutuspäällikkö tekee päätöksen, että olenko minä kykenevä lähtemään. Eniten minua hämmästyttää, että kukaan edes on huomannut mitään muutosta minussa. Kun omat silmät saavat peilissä näkymään norsun, on vaikea uskoa miten joku näkisi minut alipainoisena.
Sairas mieli on aina sairas mieli.
Muutoin koulunkäynti kusee kohtalaisen raskaasti linssiin, ilman minkäänlaista häpeän tunnetta. Kokeita on tulossa ja vaikka kuinka niitä koepapereita lukisi läpi uudestaan ja uudestaan, ei mikään tunnu jäävän päähän. Vaikka jaksamiseni on nyt parantunut tämän saatanan "lihoamiskuurin" myötä, tuntuu aivot olevan siltikin lukossa. Tännekin tämä kirjoittaminen tuntuu todella hankalalta, koska normaalisti vain kirjoitan tunteella, mutta nyt joudun miettimään mitä kirjoittaisin. Voisin tosin mainita viikonlopusta, mikä tuli vietettyä Sethin kanssa. Kävimme hänen kotikaupunkinsa lähistöllä vähän ajelemassa maisemaraitteja, S-marketista ostettiin vähän tarvikkeita minun painonnostamiseksi ja katseltiin elokuvia. Fyysinen kontakti tuntui olevan koko ajan päällä, mutta nyt se ei haitannut minua lainkaan, päinvastoin. Keskusteltiin vakavasti yhteisen kodin etsimisestä ja mies kuivaili kyyneleitäni, saadessani ahdistuskohtauksen kaiksesta syömisestä. Nyt kun talvella aloitimme suhteemme uudelleen, niin tottakai minä pidin Sethistä, pelinä.
Mutta nyt minä perkeleen idiootti taisin rakastua uudelleen.
Ahdistuskohtauksen aikana päästin taas suustani asioita, joita olin vannonnut, etten koskaan miehelle kertoisi, mutta toisin kävi. En halua antaa kellekkään kaikkea minusta, koska se tekee minut haavoittuvaksi, se heikentää suojaukseni tasoa. En halua rakastua, koska silloin en osaa elää itsekästä elämääni. En halua vakavaa suhdetta, koska tiedän etten voi elää vain yhden ihmisen kanssa. Ja silti minä sanoin ne kolme typerää sanaa, jotka tuhoavat kaikki mahdollisuutesi elää vapaasi ilman kahleita. Ne kolme sanaa, joita ei koskaan pitäisi sanoa ääneen.
Tunnen oloni niin heikoksi, haavoittuvaksi... 
...rakastuneeksi.
Mutta nyt kaiken tämän turhuuden keskelle, päätin avata blogiini "Päivän _______"- osion, jossa esittelen päivän mukamas kohokohtia. Se saattaa olla ihan mitä ikinä keksinkään, paljastuksia, vittuilua, limsan-loppumis-angst. Mitä vain, sellaista pientä kevennystä puuduttavan paskan päätteeksi ja jota en ole paljastanut kenellekkään. Mitä mieltä ideasta? Antakaa mielipidettä, tässä on nimittäin koemaistiainen ja ensimmäinenPäivän haju: Meidän koiralla on minun mielestäni uskomattoman suloinen ominaistuoksu.Ja nyt voisin vetäytyä takavasemmalle miettien, että miten helvetissä elämä onkaan niin vitun perseestä.
