ruma.läski.paska

Sain jälleen kokea sen tunteen, kun ei ole äitiä, on vain henkilö joka toisinaan jaksaa ostaa kaikkea kivaa materiaa. Materialla yritetään paikata sitä, kuinka turhalle kakaralle ei tarvitse antaa rakkauta, ei tukea, ei ymmärrystä. On vain henkilö, joka luulee tuntevansa sinut, sanoen asioita joilla ei ole pienintäkään perää.

"Sä olet vahva tyttö." "Et sä mikään tyhmä ole." "Saatanan kusipää." "Kyllä sä selviät." "Vittu säkin vaan iniset." "Aina sä hoet noita samoja juttuja." "Sussa on sitä tahtoa."

Mä en ole vahva, hajoan jo omiinikin käsiini. Olen helvetin tyhmä, en tiedä mitä mun kuuluisi tehdä. En ole kusipää, en vain osaa olla ja tuntea. Mä en selviä mihinkään. Yritän kertoa kuinka paljon muhun sattuu. Tahdonvoima on murskattu jo vuosia sitten likaisilla sanoilla.

"Et sä saa välittää mitä joku teini on sanonu."

En mä välitäkkään, mä vaan alan näkemään itseni sellaisena kuin minulle on sanottu.

Sain kokea sen tunteen ettei voi puhua kenellekkään siitä, mitä tuntee sisällä ilman että saan toisen ihmisen

huolestuttaan / raivostumaan / häpeämään /vihaamaan

itseäni/ itseeni.

Ensimmäistä kertaa saan jonkinlaisen anteeksi pyynnön, mutta mikään ei paikkaa sitä tehtyä vahinkoa. Sanoo tehneensä sen minun hyväkseni. Miksi minä sitten itken? Miksen jaksa mennä huomenna töihin? Hukun omaan turhuuteeni, toisten sanat, synnyttäjäni sanat, tunkevat minut entistä syvemmälle kaikkeen heikkouteeni.

Tahdon oman paikan, tahdon repiä korvani irti, tahdon veitsen.

Päivän huomio: olen saatanan yksin.