Katson lattiaa ja silmät kostuvat

En itkenyt. Yksikään kyynel ei päässyt tippumaan poskeani pitkin, kun kerroin terveydenhoitajalle vaikeasti "no...niin...mulla on syömishäiriö". Katseeni oli porautua huoneen lattian läpi, en kehdannut nostaa katsettani. Sain kuitenin sanottua sen vittumaisen sanan, joka on ollut mörkönäni jo muutaman vuoden. Keskusteltiin pikaisesti terveydenhoitajan kanssa nykyisestä jaksamisestani ja kerroin myös masennuksesta.


Huomenna on uusi aika ja vien hänelle loppulausunnon edellisestä hoitopaikastani, hän kun ei saa toisesta kaupungista tietojani koneelleensa. Terveydenhoitaja Ymmärtäväinen puolestaan järjestää kasvutietoni kotikunnastani, jotka toimitetaan koululääkärille ennen tarkastusta (mikä on puolestaan heti hiihtoloman jälkeen).

Aamulla terkan kanssa puhutaan syömisistäni ja taustoistani. Kohta täytän mielealakyselyn ja AUDIT lomakkeen. Lupasin pitää myös kirjaa tämän päivän syömisistä, mutta en ole syönyt niin paljoa, ettenkö muistaisi ulkoa...

Kävelen tyhjänä luokkaan. Koputan hennosti, astun sisään, vien opettajalle todistuksen terveydenhoitajalla käynnistä.
"No voi, ooksä pipi?" "Oon mä vähän pipi."
Oli pakko hymyillä luokkalaiseni kysymykselle, koska enempää oikeassa hän ei voisi ollakaan. Istun omalle pulpetilleni, hengitän syvään. Tästä se kaikki taas alkaa.

Ensi kuussa saatan istua jo psykiatrisella, aikuisten puolella tällä kertaa, ja saan toivottavasti paremman avun nyt. Täällä ei tosin ole syömishäiriöihin erikoistunutta yksikköä, mutta tuskin se vaikuttaa hoitoon mitenkään merkittävästi.

Olen sairastanut tätä jo kahden vuoden verran. Aikana se on mahdottoman pitkä, enkä edes halua ajatella mitä pahaa se on jo aiheuttanut keholleni. En halaua ajatella sitä, tahdon vain parantua. Millaista olisi olla jälleen normaalipainoinen? Miten paljon vihaisin itseäni sellaisena? Se on melko hankala kysymys, koska olen aina vihannut kroppaani. Aina. Mutta ehkei ole kuitenkaan myöhäistä opetella pitämään itsestäni, vai mitä luulette?

En tiedä mitä ajatella tästä kaikesta, olen vain hämmentynyt. Kaikki tuntuu niin mitättömältä. En usko sen olevan "normaalia", sillä eikö elämän kuullu tuntua joltain? Päivät hiipuvat takanani ja muistot eivät tunnu omiltani. Jokainen naurettu nauru saa minut miettimään "miksi nauran?". Voiko ihminen olla sisältä ontto?

tell me, is this rly me?

En jaksa enää taistella. En jaksa katsoa lihoamistani ja vaakaa.
Farkut sopivat edelleen jalkaani, mutta pelkään päivää, että pitäisi ostaa uudet. Isommat.
Rakastin sitä, kun ei minun ei tarvinnut peitellä mahaani. Häpeän.

En tahtonut sitä takaisin, mutta se tuli väkisin - eihän se koskaan pois mennytkään.
Annoin sille taas luovutusvoiton.

Kuukauden verran tuntemani ihminenkin riemuitsee minun syödessäni koulussa lautaiseni tyhjäksi edes yhtenä päivänä kuukaudessa,mutta olen pahoillani, en tee sitä enää koskaan.

Kommentit pienuudesta, hentoudesta ja laihasta ruokkivat niskani päällä olevaa vihollistani. Minä annoin tämän tapahtua, minä sallin ja hyväksyn sen. En minä tahdo parantua.

Haluan syödä, mutta viekää kalorit pois, pyydän!
Minä niin haluaisin syödä ajattelematta.
Ajattelematta itseäni, kehoani, itseäni ja lihoamista.
Olla terve ja voida hyvin (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan).

En minä tätä tahtonut. Miksi se kiusaa minua? Miten se löysi juuri minut?
En halua alistua toisen tahtoon, tahdon jo elää omaa elämääni.
Viekää se pois, en minä kykene taistelemaan sitä vastaan.