Se taivas on mun ainoa rajani.

Vaikka pikku hiljaa alan saamaan tarmoa tehdä enemmän asioita, jäävät ne siltikin tekemättömiksi miltein deadlineen asti. Varsinkin vuokran maksu ja koulutehtävien tekeminen ovat harvinaisen hankalia asioita tehdä, ei vain jaksa tai muista. Olen vahvasti naimisissa kalenterini kanssa, johon kirjoittelen paljon mitä pitää päivän aikana tehdä, jää asiat kuitenkin tekemättä.

"No en mä tiiä, kerkeen mä ens viikollaki."

Kaiken tämän tylsistymisen keskellä minussa on alkanut heräämään taas pieni seikkailunhalu. Rahatilanne on heikko, en omista autoa, mutta silti tahtoisin mennä ja tehdä asioita. Aloittaa vaikka uusi harrastus tai pyöriä kaupungilla koulun jälkeen, en vain tiedä mitä harrastaisin tai miten oikein jaksaisin pitkän päivän jälkee vielä pukea hymyä kasvoilleni ihmisten seurassa.

Yritän edes vähentää tietokoneella istumista, siirryn mielummin kirjojen lukemiseen tai elokuvien katseluun. Erityisesti jälkimmäinen kiinnostaisi kovasti, jos vain omistaisin enemmän elokuvia! Minun oma DVD-valikoimani on ikävän suppea, eikä internetistä lataaminen tuota iloja huonon laadun vuoksi. Mutta ehkä mietin harrastetoimintaani, kunhan saan elämäni raiteilleen. Haluan tutustua uusiin ihmisiin, viettää aikaa seurassa ja päästä taas hoidon piireihin.


Löysin eilen parhaan ystäväni, vaa'an. Parhaaksi ystäväksi se on melko kehno, koska se on suhteellisen ilkeä tapaus, eikä sillä ole selkeää tahtoa hakata järkeä päähäni. Se punaisella värillään yritti viestittää "älä tule tänne, älä tule!", mutta sen huuto oli vain hiiren aivastus korvissani ja minun oli pakko nousta sen päälle kokeilemaan, paljonko läskiä kannan taas mukanani. Kuten jo mainistin, vaaka on ilkeä kaveri.

Olin koko kesän vakuutellut itselleni lihonneeni normaalipainoiseksi - en ollut. Painoni on samaa luokkaa kuin uutena vuotena. Minulla on edelleen 10 kilogramman matka ns. normaaliin painoon, en usko sitä, en halua. Silmissäni olen jo normaalipainoinen, en mitään muuta. Ei normaalipainoinen saa lihottaa 10 kilogrammaa, eihän?

Vaaka on kuitenkin paras ystäväni. Sen pieni huuto kuului terveen minäni korvaan. Sen viesti oli harvinaisen yksinkertainen ja sen pystyi helposti tulkitsemaan. Minä tarvitsen apua, kuten olen jo vuoden verran tarvinnut.

Musta tuntuu, etten tunne enää

Monet onnekkaat aloittivat tänään lomiaan ja minä onneton palaan vielä työssäoppimiseen maanantaina. Yksi kouluaine suorittamatta, yksi tehtävä rästissä ja muuten olenkin yllättynyt omasta koulunkäynnistäni. Jos totta puhutaan, ei tuo tehtävä rästissä ole, vaan posti kusee. Opettaja ei suostunut ottamaan vastaan e-mailia seonneen sähköpostinsa vuoksi ja nyt posti päätti ilmeisesti hävittää tehtäväni. Taidan soittaa sille ämmälle maanantaina, menen kuitenkin vasta iltaan töihin.

Huomenna olisi tarkoitus siskon ja isän kanssa lähteä katsomaan isäni synnyinkotia sekä mummoani, ketä en ole nähnyt ikuisuuksiin. Tunnustan, ei minua nytkään huvittaisi mennä, mutta siskolle on tärkeää koska tämä on isälle tärkeää, joten ei minulle jää vaihtoehtoja. Sisko jo haistatti minulle vitutkin ja löi luurin korvaan, koska en jaksanut päättää haluanko lähteä huomenna. En halua, mutta menkööt. Empähän ole koko vapaa päivää kotona mässäämässä.

Siskon kanssa kun puhuttiin puhelimessa, minulle tapahtui taas jotain mitä on tapahtunut jo useita kertoja elämäni aikana, enkä tiedä lainkaan mitä tapahtuu. Tulee olo, kuin vajoaisin. Kyseisessä mielentilassa en voi hymyillä, kiittää tai tehdä muutenkaan mitään positiivistä. Olen hiljaa, koska jos puhuisin niin se olisi joko vittuilua, kiututtelua tai itkua. En ymmärrä. Näitä on tullut usein ja ne tulevat niin puskasta, etten hahmota lainkaan niiden syytä. Voisiko kyseessä olla jokin F38? En tiedä, en lainkaan. Normaalisti tiedän melko paljon mielenterveyden häiriöistä, niiden oireista ja hoidoista, mutta itseni kohdalla en osaa koskaan yhdistää oireita johonkin "vammaan" tai "sairauteen".

Sen kyllä sanon, etten kestä näitä "kohtauksia" enää hetkeäkään. Olen ystäväporukankin keskeltä kadonnut ilman ennakkovaroitusta itkien pois. En vain pysty kontrolloimaan sitä. Ja se pelottaa.

Tänään tuntuu muutenkin pelottava taas monikin asia. Yksi syy voi olla liian täyteen syöty massu tai liiallinen väsymys. Iltavuorosta aamuvuoroon on aika paskamainen siirto, koska en ikinä saa iltavuoron jälkeen unta ennen kahta yöllä ja aamuvuoroon pitäisi kuitenkin pyörän kanssa lähteä sutimaan jo puoli seitsemältä.

Ja juuri nyt jostain syystä alkoi ahdistamaan aivan helvetisti. Pitää yrittää hengittää syvää ja käydä nukkumaan. Nukkumaan ja nukkua hyvin. Huomenna on hyvä päivä, pakko olla.

Tuli lisäksi hirvittävä halu juosta. Lähteä kotoa, hajottaa tavaroita, ihan mitä vain. Tavallaan haluan, tavallaan en. Alan pelkäämään itseäni. En pidä tästä.