Porukkaa katoaa täältä aina hiljalleen, en ihmettele asiaa yhtään. Päivitän harvoin ja vielä harvemmin enkä ikinä. Elämä kulkee taas omaa vuoristorataansa - välistä on hyvä hetki ja välistä itken lohduttomasti - enkä minä pysy tässä mukana. Kaiken takana olen minä, tyttö täysi-ikäinen ja edelleen kehitystasoltaan 16-vuotias.
Mutta totta puhuakseni minulla menee jo muutoin ihan kivasti. Aloitan terapian ensi kuussa vaikka lähete tehty jo helmi-maaliskuun vaiheella ja koulu lähestyy loppuaan päivä päivältä. Vielä on isoja rutistuksia tehtävänä koulun eteen, mutta olen päättänyt selvitä kaikesta, minun täytyy selvitä! En anna itselleni lupaa epäonnistua nyt, haluan valmistua samaan aikaan muiden kavereiden kanssa ja päästä aloittamaan uutta elämääni jälleen uudessa kaupungissa. Levottomat jalkani kaipaavat toisenlaisen tien kuljettavaksi, tämä kaupungin huuma on kulunut pois.
Syömishäiriön osalta elämä jatkuu jo huomattavasti paremmin, fyysisesti ainekin. Painoni on noussut silmiin nähden, ihan varmasti on, ja kyllähän minä syönkin jo ihan oikeaa ruokaa! En ihan suositusten mukaisesti ja tähtään toisinaan miinus kaloreihin... Olen aloittanut treenaamisen jälleen, mutta en kuitenkaan pakota itseäni suorittamaan päivittäin niin paljoa kuin ennen tai jätä iltapalaa väliin vaikka treeni olisi jäänyt tekemättä. Teen tämän läheisteni vuoksi, mutta sama ahdistus kumpuaa edelleen sisälläni.
Pakko olla laiha, pakko laihduttaa, pakko päästä painoindeksiin 15, pakko... Minun täytyy näyttää terveeltä ja hyvinvoivalta, ettei perheeni pelästy, eikö? Ei saa laihduttaa, koska muuten Seth on surullinen, paino ei saa tippua tai isä katsoo surullisesti minua, pitää syödä siskon tarjoamat herkut jotta vältytään raskailta huokauksilta. Vaikka kuinka yrittää ajatella ruokaa positiivisesti ja hyvänä asiana tulee väkisinkin se turhautunut itku peilin edessä, kun kaikki luut ei näy niin selkeästi.
"Kyllä noi lantioluut vieläki törröttää..." Mitä vitun väliä, ne eivät näy tarpeeksi!
Käyn toisinaan suurempaa taistelua itseni kanssa ja toisinaan puputan ruokaa liiankin suurella riemulla kurkusta alas. Tuntuu niin mitättömältä ja turhalta tämä elämä taas, kun en osaa edes syödä oikein. Täytyy taas opetella elämään. Ehkä terapiasta olisi tällä kertaa enemmän hyötyä ja joku voisi tukea minua pääsemaan irti tästä ikuisuuden ja iättömyyden kiereestä - syömishäiriöstä.
Ehkä tästä blogista tulee jälleen enemmän minunlaiseni, jos jaksan herättää tämän henkiin. Onhan tämä ollut tukeni ja turvani niin pitkään, liian pitkään.
1 kommentti:
Tyttörakas, minusta on ihana huomata että olet toiveikas. Ja yrität parantua. Terapiakin on hieno juttu jos sinne uskallat mennä, ja se tosiaan auttaisi sinua. Onneksi olkoon matkalle kohti parempaa, se on vaikeaa, mutta iso hali <3
Lähetä kommentti