Painoa sain ennen joulua 3 kiloa ja nyt olen ne onnistunut saamaan pois. Nytkin istun tässä kirjoittamassa, maha muristen, mutta silti en suostu tekemään ruokaa. Olen jo laatinut tämän päivän ruokailut ja kohta pitäisi miettiä huomisenkin.
Minä tipuin taas.
Löysin itseni uudestaan syvästä kaivosta, enkä pääse ylös. Tiedän tekeväni elämäni isoimman virheen, taas, mutta edes tieto faktoista eivät saa minua lopettamaan tätä hulluutta. Olen mieleni vanki.
Tätä menoa en jaksa käydä koulua loppuun, jatkan silti. En pysty keskittymään mihinkään, jatkan silti. Väsyn, turhaudun, pelkään. Ja sama sairas elämäni jatkuu, muuttumattomana. Tässä ei ole pienintäkään järkeä. Olen niin onneton itseni kanssa.
Viimeisimmästä merkinnästäkin on jo kaksi kuukautta, en vain ole muistanut kirjoittaa uuttakaan. Joku saattoi tosin jo huomatakin, ettei elämässäni ole enää mitää kirjoitettavaa. Kaikki on samaa, mitä olen aikaisemminkin kirjoittanut: luvannut lopettaa tätä, hakea apua ja muuta paskaa...
...Silti olen edelleen tässä tilassa. Katselen joka viides minuutti kapeita ranteitani, jotteivat ne ole vahingossakaan leventyneet. Seison ilman paitaa peilin edessä huokaillen ja täristen: "Miksi en ole laihempi?" Kynnet lohkeilevat ja kyyneleet nousevat silmiin.
Seth on tehnyt niin ison työn, jotta olisin terveemän painoinen ja nyt joudun tuottamaan hänelle pettymyksen. Perheen luona syön paljon ja usein, jotta he uskoisivat minun parantumiseen. Oikeasti paastoan viikon ennen heidän luo menoa ja sen jälkeen paastoan toisen viikon.
Miksi teen niin?
Yläasteen luokkasormus ei tahdo pysyä sormessa. Palelee. Nenä on kuiva. Heikottaa. Kaikki muuttuu jälleen pikselimössöksi. En jaksa lukea toisten blogeja aktiivisesti.
Kasaa itsesi, nainen.
3 kommenttia:
Millä mie saisin sinut uskomaan et sie et ole läski..? Oon miettiny ja miettiny, mutta loppujen lopuksi sie olet ite ainoa joka pystyy noihin ajatuksiin vaikuttamaan.
Olen varma, että olisit paljon, paljon kauniimpi jos painoa tulisi lisää. Sulla olis parempi olla, ei tarvis uskotella kenellekään mitään. Saisit olla just se mikä olet ilman huonoa omaa tuntoa.
Mulla on muuten todella samanlaiset fiilikset ko sulla, mutta yritän olla luisumatta tähän syömättömyyskierteeseen. Toivottavasti en luisu siihen. Sun blogi on toiminu mulle eräänlaisena varottavana esimerkkinä. Eli jos susta tuntuu ettei susta oo mitään hyötyä, niin ajattele tätä: Oot ollu yks suuri tekijä (ainoakin jopa?) joka on saanu mut pysymään suurinpiirtein normaalina syömisen suhteen. Olin kuinka masentunut tai itsetuhoinen tahansa, niin mie syön. Ainaki joskus. Vieläpä ihan kunnolla. Ja se on täysin sun ansiota!
Jaksamista sulle, mie välitän sinusta vaikken sua irl tunnekaan <3
Olipa ahdistava teksti..
Mutta noin ei päästä eteenpäin. Kuten sanoit, kasaa itsesi.
Baby steps -> onneen. (eli normaaliin syömiseen eikä mihinkään tekopyhään laihuuteen!)
Kuka määrää, sinä vai sairaus? Ne ei ole sinun ajatuksia.
Niipu: Kommenttisi todella kosketti minua. En ole onnellinen omasta tilastani, mutta olen iloinen jos joku toinen ottaa tästä opikseen. Tämä ei ole ihmisen elämää, toivottavasti sinä jatkat fiksummalla tavalla elämää, kuin minä.
Mä haluan saada painoa, tiedän näyttäväni nätimmälle silloin. Tiedän ihmisten katsovan minua säälien, kukaan ei ihaile minua niin kuin se sairaus päässäni.
Iso, lämmin ja kaunis kiitos kommentistasi, en tiedä enää mitä sanoisin sinulle.
Kauris: Kun luet uusimman merkinnän, olet ylpeä minusta.
Lähetä kommentti