Kun ihmisestä tulee haamu.

hu0m. Selitän tänään sekavasti.

Olen ollut jo useamman päivän poissa työssäoppimisesta kuumeen vuoksi. Huomenna olisi pakko mennä, vaikka mikä olisi, koska näyttö on suoritettava. (Niille jotka eivät ammattikoulusta tiedä vittuakaan; meillä tulee lukuvuosien aikana vähintäänkin kaksi työssäoppimista, joissa siis olemme yleensä 5 tai 8 viikkoa jollakin työpaikalla, riippuen opinnoista. Esim. itse olen hoitoalalla ja nyt olen käymässä läpi perusopintojen kuntoutusjaksoa = olen nyt töissä paikassa, jossa pyritään kuntouttamaan ihmisiä. Näyttö on taas 5 päivää kestävä jakso, jolloin näytetään omaa osaamista. Kaikkeen tähän on erilliset ohjeet kyllä, joten ei kannata tämän takia jättää menemättä amikseen.)


En vain mitenkään jaksaisi, en pysty. Tiedän, pitäisi jaksaa. Lämpöä ei ole kuin 37,1 astetta, mutta silti se vetää minut lähes kokonaan vuodepotilaaksi. Tuo lukema saattaisi olla jollekin hänen perus ruumiinlämpönsä, mutta minulla se on tippunut alle 36 asteeseen ja sitä myötenhän on myös tippunut vastustuskyky.
Pirun hienoa olla syömisongelmainen, eikö?

Syömishäiriöistä on ollut taas puhetta viime aikoina, joten minun on pakko ottaa kantaa erääseen asiaan. Monet miettivät kuumeisesti, miksi syömishäiriöinen patistaa muita syömään. Jotkut älyhoit uskovat meidän lihottavan toisia, jotta me näyttäisimme laihemmalta. Onko asia niin? Ei ainenkaan suurimman osan kohdalla. Miksi minä patistan muita syömään, tungen ihmisille hirveitä määriä ruokaa lautaselle, on etten halua heidän joutuvan koskaan tähän helvettiin. Haluan heidän nousevan ruokapöydästä tyytyväisinä ja hyvinvoivina. Kopioiden lausetta Atrian mainoksesta; "Hyvä ruoka, parempi mieli". Niinhän sen kuuluisi olla. Vaikka puhun yleistävästi "meistä", en kuitenkaan tarkoita että kaikki syömishäiriöiset ajattelisivat samalla tavalla. Toiset ajattelevat aivan erilailla, tietenkin, ihmiset ovat erilaisia.

Painoni on noussut vähän viime aikoina. Tämän painoisena uskoin pärjääväni Saksassa, mutta enhän minä pärjää edes Suomessa. Luulin idioottina, että kyllä ihminen jaksaa jos on vain vähän alipainoinen. Ei, ei ihminen jaksa. Kroppa vetää lukkoon ja ajatukset karkaavat mustan virran mukana. Minä vain nukun, istun koneella, nukun ja istun koneella. Sekin tuntuu olevan liikaa.

Jos saisin nukkua koko ajan, olisin tyytväinen.
Miten en pysty taistelemaan itseäni vastaan?

Päivän lol: osaan minä sittenkin kirjoittaa blogia myös päivällä.

Arjen ikuista juhlaa.

Ylihuomenna tulee vuosi kuluneeksi blogin aloittamisesta. Miten siitä tuntuu olevan niinkin pitkä aika? Vuodessa on kerinnyt tapahtumaan yhtä sun toista. Paljon blogini tyyli on muuttunut, teksti on aina vain synkempää minun purkaessani jatkuvaa pahaa oloa pois. Olen jopa mennyt lupaamaan, että kertoisin enemmän tyylistäni! Paskanmarjat...

Siksi ajattelinkin kertoa siitä vuosipäivänä, sikäli teitä kiinnostaisi lukea aiheesta? Parempiakin ideoita saa ehdottaa ylihuomiselle, mutta ajattelin nyt alustavasti tätä. Kommentoikaa ihmeessä.

Ja nyt on kerrankin mukavaa kirjoittaa tänne viime päivien kuulumisista, koska tällä hetkellä en koe olevani vireeltäni masentunut. Ihme ja kumma. Eli tämän päivän polttavaan uutiseen, joka on vielä melko positiivinen, kävin työhaastattelussa. Mitään varmaa ei ole tiedossa, mutta minulle yritetään järjestää vuodeosastolta kesätöitä. Paikka olisi sairaanhoitajan pesti, mutta sijaispuutteen vuoksi tähän voidaan kesäksi napata jopa lähihoitaja. Lucky me, sikäli paikan saan.

Tilanne on siinä mielessä kurja, että paikka on auki akuuttipuolelle ja minulle sanottiin suoraan "en usko sinun pärjäävän siellä". Siksi nyt pitkäaikaiselta yritetään saada hoitaja akuutille, jotta minut voitaisiin sijoittaa pitkäaikaisosastolle, missä työnteko on selkeästi vähemmän rasittavaa. Ikävä uutinen on puolestaan on minun pieni olemukseni, joka ilmeisesti näkyy jo ulospäin ja evää minulta mahdollisuuksia.

En koskaan uskonut sen näkyvän.

Silti pidän peukkuja pystyssä, töitä on pakko saada jos haluan sykyllä muuttaa pois tästä paskakasasta. Haluan jonkun asian onnistuvan, edes joskus. Kai minullakin on oikeus saada joskus asiat sujumaan, eikö? Hyvillä mielin nyt odottelen puhelua. Pelottavan hyvä olla! Perjantaina menen siskolle yöksi katsomaan DisneyChanneliltä elokuvaa StarStruck, vaikka näkyisi se kotonakin ja jouduin vaihtamaan sunnuntain vapaan lauantaille josta seuraa kuuden päivän työputki, mutta teen sen mielelläni jos vain saan viettää laatuaikaa siskon kanssa. Sitä olenkin jo kaivannut.

Ensi viikollakin loppuu jo työharjoittelu, sinänsä sääli, todella mukava paikka. Ja työvuorot olivat hyvä syy olla menemättä psykalle, mistä tulikin mieleeni... Hoitaja Tarmokas on vihdoin alkanut ymmärtämään ettei minun kohdallani perheterapia tule kuulonkaan. En ole kehdanut kertoa läheskään niin tarkasi äidistäni hänelle, kuten olen täällä kertonut, mutta olen kuitenkin maininnut saavani useampaan otteeseen "haukut niskaani". Te tiedätte paremmin.

Näihin tunnelmiin kehtaan lopettaa tämän postauksen, hyvää yötä kaikille. Ja en ole muistanut edes toivottaa tervetulleiksi uusia lukijoita, eli kiitos ja tervetuloa!

Päivän sanonta: "Ei edes kerinny kissaa sanoa ja se jo meni."

kirjain ja numero.

Työssäoppimisessa menee tällä hetkellä pelottavan hyvin, ja huonosti. Asukkaita tuntuu olevan liikaa, jokaisella omat yksilölliset tarpeensa ja enhän minä tietenkään pysy kaikessa perässä. Koulutehtävää varten minulla on "oma asukas" jo tiedossa, jonka kanssa tulemme ilmeisesti ulkoilemaan nyt kun näinkin loistavasti aurinko on päättänyt paistatella päivää. Oikein miellyttävä vanhempi rouva, uskomattoman hyvä muisti ja toimintakyky. Hieman tietysti vanhoillinen, mutta mitäpä tuo haittaa. Itsehän muutan asennettani mennessäni töihin, hoitaja-tila päälle ja menoksi. Kukapa tuolla uskoisi minun todellisesta puolestani, tervehtiessäni kaikkia ystävällisesti ja keskustellen asiallisesti säästä sekä päivää polttavista uutisita. Kenenkään huomaamatta pyörittelen silmiäni, jätän syömättä ja välttelen kumarasta liian nopeaa ylösnousua. Verenpaineet matalat, katsokaas.

Ensi viikolle tulisi kuuden päivän työputki, en usko pystyväni siihen. Neljä päivääkin tuntuu jo liian raskaalta, joten yritän saada vuoroni muuteltua viiden päivän putkeksi. Eiköhän tämä tästä.

Keskiviikosta aina eiliseen asti olen viettänyt Sethin seurana. Hänen vanhempansa lähtivät pyhän jälkeen reissuun Suomenlahden toiselle puolelle, joten meillähän oli loistavasti yheistä aikaa. Saimme pientä ensimakua siitä, mitä elämämme olisi jos asuisimme yhdessä saman katon alla. Keskustelua, kiukuttelua ja paljon suudelmia. Tietyt toiminnot tosin kusivat lahjakkaasti, en tiedä mitä tapahtui. Sanotaan seksuaalisuuden kärsivän syömishäiriön myötä, ja nyt minä todellakin ymmärrän mistä on puhe. Kaikesta varoitellaan, mutta mitään en ole uskonut aikaisemmin. Vasta asioiden tulessa omalle kohdalle, tajuaa todenteolla, mistä on kysymys.

Syömishäiriöisellä yleensä tulee ensin esiin fyysiset oireet (kynsien lohkeilu, hiusten ohentuminen jne.) Ja tästä eteenpäin alkaa kärsimään: fyysinen jaksaminen (perseellään), henkinen hyvinvointi (nykyään tuntematon käsite), oma identtiteetti (kärsii ja pahasti), ihmissuhteet (rasti ruutuun), seksuaalisuus (nykyään olematon)... Näistä kaikistahan tuli jo kauan sitten luettua netistä, en uskonut yhdenkään tulevan omalle kohdalle. Todella huvittavaa, näin sarkastisesti ilmaistuna.

Huvittavuus katosi lopullisesti keskiviikkona psykalla, hoitaja Tarmokkaan alkaessa puhumaan M1:sta, vaikkakin hän käytti tätä tutumpaa termiä eli pakkohoito. Painoni on noussut hoitojen aikana, mutta ei kuulema riittävästi ja nyt on aika kuulema miettiä minun siirtymistä pakkohoitoon. Sairaudentunnottomuuteni ei tietenkään auta yhtää asemaani. Täytyy sanoa, ajatus osastolle joutumisesta, pelottaa aivan helvetisti. Ei minulla ole asiaa sinne, ei aikaa, ei halua, ei jaksamista.

Jos joku ryhtyisi nyt kirjoittamaan minulle M1-lähetettä, ainoa vaihtoehtoni olisi karata. Tiedän, että osastojaksosani tulisi pitkä, liian pitkä, koska motivaationi on tällä hetkellä edelleen nollassa parantumisen suhteen. Haluan vain oman elämän, irti hoidoista ja eroon tästä kaikesta.
Tiedän tämän kuulostavan lapselliselta, mutta en voi tälle mitään. Pelottaa. Ja sain vielä hoitajalta kuulla henkisen kehityksen pysähtyvän syömisongelmaisella. Ihmekkö, jos olenkaan tälläinen. Voitteko kuvitella: minä olen ilmeisesti jäänyt 16-vuotiaan tasolle. Se laittaa miettimään.

Pelko (osasto) , viha (minä), turhuus (sh).

[Päivän saavutus: Vaihdoin viime yönä huoneeni järjestystä. Tuntuu taas omalle tämäkin paikka.]