Arjen ikuista juhlaa.

Ylihuomenna tulee vuosi kuluneeksi blogin aloittamisesta. Miten siitä tuntuu olevan niinkin pitkä aika? Vuodessa on kerinnyt tapahtumaan yhtä sun toista. Paljon blogini tyyli on muuttunut, teksti on aina vain synkempää minun purkaessani jatkuvaa pahaa oloa pois. Olen jopa mennyt lupaamaan, että kertoisin enemmän tyylistäni! Paskanmarjat...

Siksi ajattelinkin kertoa siitä vuosipäivänä, sikäli teitä kiinnostaisi lukea aiheesta? Parempiakin ideoita saa ehdottaa ylihuomiselle, mutta ajattelin nyt alustavasti tätä. Kommentoikaa ihmeessä.

Ja nyt on kerrankin mukavaa kirjoittaa tänne viime päivien kuulumisista, koska tällä hetkellä en koe olevani vireeltäni masentunut. Ihme ja kumma. Eli tämän päivän polttavaan uutiseen, joka on vielä melko positiivinen, kävin työhaastattelussa. Mitään varmaa ei ole tiedossa, mutta minulle yritetään järjestää vuodeosastolta kesätöitä. Paikka olisi sairaanhoitajan pesti, mutta sijaispuutteen vuoksi tähän voidaan kesäksi napata jopa lähihoitaja. Lucky me, sikäli paikan saan.

Tilanne on siinä mielessä kurja, että paikka on auki akuuttipuolelle ja minulle sanottiin suoraan "en usko sinun pärjäävän siellä". Siksi nyt pitkäaikaiselta yritetään saada hoitaja akuutille, jotta minut voitaisiin sijoittaa pitkäaikaisosastolle, missä työnteko on selkeästi vähemmän rasittavaa. Ikävä uutinen on puolestaan on minun pieni olemukseni, joka ilmeisesti näkyy jo ulospäin ja evää minulta mahdollisuuksia.

En koskaan uskonut sen näkyvän.

Silti pidän peukkuja pystyssä, töitä on pakko saada jos haluan sykyllä muuttaa pois tästä paskakasasta. Haluan jonkun asian onnistuvan, edes joskus. Kai minullakin on oikeus saada joskus asiat sujumaan, eikö? Hyvillä mielin nyt odottelen puhelua. Pelottavan hyvä olla! Perjantaina menen siskolle yöksi katsomaan DisneyChanneliltä elokuvaa StarStruck, vaikka näkyisi se kotonakin ja jouduin vaihtamaan sunnuntain vapaan lauantaille josta seuraa kuuden päivän työputki, mutta teen sen mielelläni jos vain saan viettää laatuaikaa siskon kanssa. Sitä olenkin jo kaivannut.

Ensi viikollakin loppuu jo työharjoittelu, sinänsä sääli, todella mukava paikka. Ja työvuorot olivat hyvä syy olla menemättä psykalle, mistä tulikin mieleeni... Hoitaja Tarmokas on vihdoin alkanut ymmärtämään ettei minun kohdallani perheterapia tule kuulonkaan. En ole kehdanut kertoa läheskään niin tarkasi äidistäni hänelle, kuten olen täällä kertonut, mutta olen kuitenkin maininnut saavani useampaan otteeseen "haukut niskaani". Te tiedätte paremmin.

Näihin tunnelmiin kehtaan lopettaa tämän postauksen, hyvää yötä kaikille. Ja en ole muistanut edes toivottaa tervetulleiksi uusia lukijoita, eli kiitos ja tervetuloa!

Päivän sanonta: "Ei edes kerinny kissaa sanoa ja se jo meni."