Välilasku.

En anna pienintäkään toivoa tauon loppumiselle, mutta tiedote edellisen taustakuvan hostaaja sivulta sai minut pakostikin palaamaan tänne. Kyseisessä tiedotteessa kerrottiin minun kadottavani taustani tänään, perjantaina, joten se olisi syytä vaihtaa. Tämä perhosjuttu on oikein suloinen, en vain tiedä miten kauan jaksan sitä katsella.

Mutta mutta... Miten nyt oikein kuvailisin viime päiviä? Kaikki on nykyään niin kamalan sumuista, kaikki näkemäni on hämärää pikselimössöä. Lisäksi muistini on huonontunut huomattavasti tässä viime aikoina, joudun pienimätkin muistamiset kirjoittamaan näkyvälle paikalle paperille. Kuten jos olen jonnekin lähdössä, niin kirjoitan tarkan listan tarvittavista tavaroista ennen pakkaamista. Jos alkaisin itse pakkaamisen aikana miettimään tavaroita, puolet jäisivät kotiin.

Jopa kykyni aloittaa tekemään päivän askareita on heikompaa. Loppupelissä teen kaiken hirveällä kiireellä, kun huomaan ajan lentäneen ja mitään en ole saanut aikaiseksi. Töihiinkin lähtö menee niin myöhäiseksi, että on pakko hälyyttää itselleni kyyti jostain ehtiäkseni.

Mielialalääkkeiden tarve kasvaa jatkuvasti, en vain jaksa hakea niitä apteekista. Verikokeisiin olisi pakko mennä ja erityisesti EKGhen, mutta ei. Aivan liian ylivoimaista minulle.

Kaikki vaatii liikaa keskittymistä ja minusta ei ole nyt keskittymään mihinkään.

Koulut alkavat pian, enkä ole valmis siihen. Tällä hetkellä mielessä polttelee halu keskeyttää opinnot hetkeksi, jo pelkän väsymyksen vuoksi. Viime lukuvuoden painoin kunnialla loppuun viimeisillä voimillani, enkä ole nyt kesällä pystynyt lepäämään niin paljoa, jotta voisin taistella vielä tämän viimeisen vuoden. Katsotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Voi olla, että teen vielä kesän aikana yhden tai useamman välilaskun, mutta aktiivista bloggaamista ette tule näkemään minun osaltani. Olen yrittänyt vähän seurata lukemistossani olevia blogeja, tehtävä on tosin mahdoton.

Kaikki varmaan jo rivien välistä ymmärsivät, että tarvitsisin nyt paljon aikaa ja paljon apua paranemiseen. Yksin tästä ei tule mitään, mutta en myöskään halua kaataa taakkaani toisten harteille.

En tiedä, kauanko jaksan tätä enää. Olen niin pahoillani.

Kun ihmisestä tulee haamu.

hu0m. Selitän tänään sekavasti.

Olen ollut jo useamman päivän poissa työssäoppimisesta kuumeen vuoksi. Huomenna olisi pakko mennä, vaikka mikä olisi, koska näyttö on suoritettava. (Niille jotka eivät ammattikoulusta tiedä vittuakaan; meillä tulee lukuvuosien aikana vähintäänkin kaksi työssäoppimista, joissa siis olemme yleensä 5 tai 8 viikkoa jollakin työpaikalla, riippuen opinnoista. Esim. itse olen hoitoalalla ja nyt olen käymässä läpi perusopintojen kuntoutusjaksoa = olen nyt töissä paikassa, jossa pyritään kuntouttamaan ihmisiä. Näyttö on taas 5 päivää kestävä jakso, jolloin näytetään omaa osaamista. Kaikkeen tähän on erilliset ohjeet kyllä, joten ei kannata tämän takia jättää menemättä amikseen.)


En vain mitenkään jaksaisi, en pysty. Tiedän, pitäisi jaksaa. Lämpöä ei ole kuin 37,1 astetta, mutta silti se vetää minut lähes kokonaan vuodepotilaaksi. Tuo lukema saattaisi olla jollekin hänen perus ruumiinlämpönsä, mutta minulla se on tippunut alle 36 asteeseen ja sitä myötenhän on myös tippunut vastustuskyky.
Pirun hienoa olla syömisongelmainen, eikö?

Syömishäiriöistä on ollut taas puhetta viime aikoina, joten minun on pakko ottaa kantaa erääseen asiaan. Monet miettivät kuumeisesti, miksi syömishäiriöinen patistaa muita syömään. Jotkut älyhoit uskovat meidän lihottavan toisia, jotta me näyttäisimme laihemmalta. Onko asia niin? Ei ainenkaan suurimman osan kohdalla. Miksi minä patistan muita syömään, tungen ihmisille hirveitä määriä ruokaa lautaselle, on etten halua heidän joutuvan koskaan tähän helvettiin. Haluan heidän nousevan ruokapöydästä tyytyväisinä ja hyvinvoivina. Kopioiden lausetta Atrian mainoksesta; "Hyvä ruoka, parempi mieli". Niinhän sen kuuluisi olla. Vaikka puhun yleistävästi "meistä", en kuitenkaan tarkoita että kaikki syömishäiriöiset ajattelisivat samalla tavalla. Toiset ajattelevat aivan erilailla, tietenkin, ihmiset ovat erilaisia.

Painoni on noussut vähän viime aikoina. Tämän painoisena uskoin pärjääväni Saksassa, mutta enhän minä pärjää edes Suomessa. Luulin idioottina, että kyllä ihminen jaksaa jos on vain vähän alipainoinen. Ei, ei ihminen jaksa. Kroppa vetää lukkoon ja ajatukset karkaavat mustan virran mukana. Minä vain nukun, istun koneella, nukun ja istun koneella. Sekin tuntuu olevan liikaa.

Jos saisin nukkua koko ajan, olisin tyytväinen.
Miten en pysty taistelemaan itseäni vastaan?

Päivän lol: osaan minä sittenkin kirjoittaa blogia myös päivällä.