Farkut sopivat edelleen jalkaani, mutta pelkään päivää, että pitäisi ostaa uudet. Isommat.
Rakastin sitä, kun ei minun ei tarvinnut peitellä mahaani. Häpeän.
En tahtonut sitä takaisin, mutta se tuli väkisin - eihän se koskaan pois mennytkään.
Annoin sille taas luovutusvoiton.
Kuukauden verran tuntemani ihminenkin riemuitsee minun syödessäni koulussa lautaiseni tyhjäksi edes yhtenä päivänä kuukaudessa,mutta olen pahoillani, en tee sitä enää koskaan.
Kommentit pienuudesta, hentoudesta ja laihasta ruokkivat niskani päällä olevaa vihollistani. Minä annoin tämän tapahtua, minä sallin ja hyväksyn sen. En minä tahdo parantua.
Haluan syödä, mutta viekää kalorit pois, pyydän!
Minä niin haluaisin syödä ajattelematta.
Ajattelematta itseäni, kehoani, itseäni ja lihoamista.
Olla terve ja voida hyvin (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan).
En minä tätä tahtonut. Miksi se kiusaa minua? Miten se löysi juuri minut?
En halua alistua toisen tahtoon, tahdon jo elää omaa elämääni.
Viekää se pois, en minä kykene taistelemaan sitä vastaan.
3 kommenttia:
Sä tuut olee onnellinen ja hyväksymään ja pitämään kropastasi vasta kun oot terve. Se vaan on vaikea ja pitkä tie, mutta mä tiedän että sä pystyt siihen.
Se on helvetillistä olla siinä vaiheessa kun näkee itsensä kasvavan, ja vielä se oma isompi keho pitäisi hyväksyä?! Usein tuntuu likaa pyydetyltä hyväksyä se kaikki ihra ja kilot kehoonsa. Mutta syödä voi lihomattakin, paljon vähäkalorisia kasviksia ja hedelmiä, koulussa kasvisruokaa. (On muuten pirun hyvä vaihtoehto)
Toivottavasti selviät tyttörakas! <3
samaistun tekstiisi enemmän kuin hyvin. Haluaisin syödä koko ajan, mutta en kuitenkaan halua, koska kalorit. :D En nyt osaa sanoa mitään koska menin vähän sanattomaksi. Tekstisi on todella nättiä ja kaunista
pärjäile ♥ sait tästä uuden kiinnostuneen lukijan :)
Lähetä kommentti