En itkenyt. Yksikään kyynel ei päässyt tippumaan poskeani pitkin, kun kerroin terveydenhoitajalle vaikeasti "no...niin...mulla on syömishäiriö". Katseeni oli porautua huoneen lattian läpi, en kehdannut nostaa katsettani. Sain kuitenin sanottua sen vittumaisen sanan, joka on ollut mörkönäni jo muutaman vuoden. Keskusteltiin pikaisesti terveydenhoitajan kanssa nykyisestä jaksamisestani ja kerroin myös masennuksesta.
Huomenna on uusi aika ja vien hänelle loppulausunnon edellisestä hoitopaikastani, hän kun ei saa toisesta kaupungista tietojani koneelleensa. Terveydenhoitaja Ymmärtäväinen puolestaan järjestää kasvutietoni kotikunnastani, jotka toimitetaan koululääkärille ennen tarkastusta (mikä on puolestaan heti hiihtoloman jälkeen).
Huomenna on uusi aika ja vien hänelle loppulausunnon edellisestä hoitopaikastani, hän kun ei saa toisesta kaupungista tietojani koneelleensa. Terveydenhoitaja Ymmärtäväinen puolestaan järjestää kasvutietoni kotikunnastani, jotka toimitetaan koululääkärille ennen tarkastusta (mikä on puolestaan heti hiihtoloman jälkeen).
Aamulla terkan kanssa puhutaan syömisistäni ja taustoistani. Kohta täytän mielealakyselyn ja AUDIT lomakkeen. Lupasin pitää myös kirjaa tämän päivän syömisistä, mutta en ole syönyt niin paljoa, ettenkö muistaisi ulkoa...
Kävelen tyhjänä luokkaan. Koputan hennosti, astun sisään, vien opettajalle todistuksen terveydenhoitajalla käynnistä.
"No voi, ooksä pipi?" "Oon mä vähän pipi."
Oli pakko hymyillä luokkalaiseni kysymykselle, koska enempää oikeassa hän ei voisi ollakaan. Istun omalle pulpetilleni, hengitän syvään. Tästä se kaikki taas alkaa.
"No voi, ooksä pipi?" "Oon mä vähän pipi."
Oli pakko hymyillä luokkalaiseni kysymykselle, koska enempää oikeassa hän ei voisi ollakaan. Istun omalle pulpetilleni, hengitän syvään. Tästä se kaikki taas alkaa.
Ensi kuussa saatan istua jo psykiatrisella, aikuisten puolella tällä kertaa, ja saan toivottavasti paremman avun nyt. Täällä ei tosin ole syömishäiriöihin erikoistunutta yksikköä, mutta tuskin se vaikuttaa hoitoon mitenkään merkittävästi.
Olen sairastanut tätä jo kahden vuoden verran. Aikana se on mahdottoman pitkä, enkä edes halua ajatella mitä pahaa se on jo aiheuttanut keholleni. En halaua ajatella sitä, tahdon vain parantua. Millaista olisi olla jälleen normaalipainoinen? Miten paljon vihaisin itseäni sellaisena? Se on melko hankala kysymys, koska olen aina vihannut kroppaani. Aina. Mutta ehkei ole kuitenkaan myöhäistä opetella pitämään itsestäni, vai mitä luulette?
En tiedä mitä ajatella tästä kaikesta, olen vain hämmentynyt. Kaikki tuntuu niin mitättömältä. En usko sen olevan "normaalia", sillä eikö elämän kuullu tuntua joltain? Päivät hiipuvat takanani ja muistot eivät tunnu omiltani. Jokainen naurettu nauru saa minut miettimään "miksi nauran?". Voiko ihminen olla sisältä ontto?
3 kommenttia:
Kyl tää viel tästä!! Katse kohti tulevaisuutta, valoa näkyvissä! ;)
Kyllä, olen ylpeä ♥
Hurjan ylpeä.. Ai että.. :).
ylpeä ylpeä ylpeä.
niin. Kävin vaa'alla ekaa kertaa kuukausiin. Olen päässyt takaisin painoon, missä olin ennen syömishäiriötä. Olen silti hoikempi kuin silloin, en tiiä miksi. Mutta olen onnellinen onnellinen, ja kun vähän sulattelin ajatusta nykyisestä painostani, olen ylpeä siitä. Biologinen painoni johon kroppa tähtää ja missä se voi hyvin. Jossa se pysyy söi sitten epäterveellisesti tai terveellisesti. Olen juuri nyt oman itseni näköinen.
Ehditkö näkemään tällä viikolla/hiihtolomaviikolla 23 päivä jos tulen luokses käymään tai jos oot porukoillas nii siellä? vastaa vaikka tekstiviestillä, täältä kun en oikein koskaan muista tulla kattomaa
Voi että mie oon niin ylypiä sinusta! :) Toi on suuri askel paranemiselle. Varmasti se ottaa aikansa, ja syömishäiriö on varmaan jokatapauksessa läsnä myöhemmässä elämässä vaikka olisitki normaalipainonen.
Itteään oppii rakastamaan ko ettii vain hyviä puolia siitä et on normaalipainonen <3 Tsemppiä sulle :)
Lähetä kommentti