Työssäoppimisessa menee tällä hetkellä pelottavan hyvin, ja huonosti. Asukkaita tuntuu olevan liikaa, jokaisella omat yksilölliset tarpeensa ja enhän minä tietenkään pysy kaikessa perässä. Koulutehtävää varten minulla on "oma asukas" jo tiedossa, jonka kanssa tulemme ilmeisesti ulkoilemaan nyt kun näinkin loistavasti aurinko on päättänyt paistatella päivää. Oikein miellyttävä vanhempi rouva, uskomattoman hyvä muisti ja toimintakyky. Hieman tietysti vanhoillinen, mutta mitäpä tuo haittaa. Itsehän muutan asennettani mennessäni töihin, hoitaja-tila päälle ja menoksi. Kukapa tuolla uskoisi minun todellisesta puolestani, tervehtiessäni kaikkia ystävällisesti ja keskustellen asiallisesti säästä sekä päivää polttavista uutisita. Kenenkään huomaamatta pyörittelen silmiäni, jätän syömättä ja välttelen kumarasta liian nopeaa ylösnousua. Verenpaineet matalat, katsokaas.Ensi viikolle tulisi kuuden päivän työputki, en usko pystyväni siihen. Neljä päivääkin tuntuu jo liian raskaalta, joten yritän saada vuoroni muuteltua viiden päivän putkeksi. Eiköhän tämä tästä.
Keskiviikosta aina eiliseen asti olen viettänyt Sethin seurana. Hänen vanhempansa lähtivät pyhän jälkeen reissuun Suomenlahden toiselle puolelle, joten meillähän oli loistavasti yheistä aikaa. Saimme pientä ensimakua siitä, mitä elämämme olisi jos asuisimme yhdessä saman katon alla. Keskustelua, kiukuttelua ja paljon suudelmia. Tietyt toiminnot tosin kusivat lahjakkaasti, en tiedä mitä tapahtui. Sanotaan seksuaalisuuden kärsivän syömishäiriön myötä, ja nyt minä todellakin ymmärrän mistä on puhe. Kaikesta varoitellaan, mutta mitään en ole uskonut aikaisemmin. Vasta asioiden tulessa omalle kohdalle, tajuaa todenteolla, mistä on kysymys.Syömishäiriöisellä yleensä tulee ensin esiin fyysiset oireet (kynsien lohkeilu, hiusten ohentuminen jne.) Ja tästä eteenpäin alkaa kärsimään: fyysinen jaksaminen (perseellään), henkinen hyvinvointi (nykyään tuntematon käsite), oma identtiteetti (kärsii ja pahasti), ihmissuhteet (rasti ruutuun), seksuaalisuus (nykyään olematon)... Näistä kaikistahan tuli jo kauan sitten luettua netistä, en uskonut yhdenkään tulevan omalle kohdalle. Todella huvittavaa, näin sarkastisesti ilmaistuna.
Huvittavuus katosi lopullisesti keskiviikkona psykalla, hoitaja Tarmokkaan alkaessa puhumaan M1:sta, vaikkakin hän käytti tätä tutumpaa termiä eli pakkohoito. Painoni on noussut hoitojen aikana, mutta ei kuulema riittävästi ja nyt on aika kuulema miettiä minun siirtymistä pakkohoitoon. Sairaudentunnottomuuteni ei tietenkään auta yhtää asemaani. Täytyy sanoa, ajatus osastolle joutumisesta, pelottaa aivan helvetisti. Ei minulla ole asiaa sinne, ei aikaa, ei halua, ei jaksamista. Jos joku ryhtyisi nyt kirjoittamaan minulle M1-lähetettä, ainoa vaihtoehtoni olisi karata. Tiedän, että osastojaksosani tulisi pitkä, liian pitkä, koska motivaationi on tällä hetkellä edelleen nollassa parantumisen suhteen. Haluan vain oman elämän, irti hoidoista ja eroon tästä kaikesta.
Tiedän tämän kuulostavan lapselliselta, mutta en voi tälle mitään. Pelottaa. Ja sain vielä hoitajalta kuulla henkisen kehityksen pysähtyvän syömisongelmaisella. Ihmekkö, jos olenkaan tälläinen. Voitteko kuvitella: minä olen ilmeisesti jäänyt 16-vuotiaan tasolle. Se laittaa miettimään.
Tiedän tämän kuulostavan lapselliselta, mutta en voi tälle mitään. Pelottaa. Ja sain vielä hoitajalta kuulla henkisen kehityksen pysähtyvän syömisongelmaisella. Ihmekkö, jos olenkaan tälläinen. Voitteko kuvitella: minä olen ilmeisesti jäänyt 16-vuotiaan tasolle. Se laittaa miettimään.
Pelko (osasto) , viha (minä), turhuus (sh).
[Päivän saavutus: Vaihdoin viime yönä huoneeni järjestystä. Tuntuu taas omalle tämäkin paikka.]
4 kommenttia:
(Sinun kommenttiisi) Maailma on julma, eikä sitä haluta kohdata sellaisenaan, kun itsellä menee vielä hyvin. Kiusaaja unohtaa aina, mutta kiusattu muistaa ikuisesti.
Se on niin kamalaa miettiä, että yläasteopettajat mieltää välituntitappelut liian herkästi 'normaaliksi' toiminnaksi, eikä ne puutu niihin sen vuoksi. Mutta kun ne tappelut lisääntyy, ne raa'istuu koko ajan, ei se voi olla normaalia.
Mutta maailma ei tajua, se ei enää välitä.
Sä et edes tajua miten huonosti sä voit. Et näe miten paljon apua tarvitset. Et huomaa kuinka sisällötön sun elämäs on. Et osaa edes kuvitella mitä kaikkea elämä voisi olla.
Mä toivon että pääset osastolle. Vaikka kuinka pelottaisi. Saisin jonkin näköistä kuvaa elämäntilanteestas ja uskallusta parantua. Jos mä mietin missä kunnossa olin kun osastolle jouduin (kunnossa ei tod mitään kehumista) niin sulla on yhtä lailla paska olla, tai paskempikin. Tahdon sinulle apua.
- Jenni
Mä en halua enää ajatella sitä, kuinka sä kuihdut pois. Okei, en tunne sua, en ole nähnyt susta kuvia, en ole edes täysin varma nykyisestä fyysisestä ulkonäöstäs tai kunnostas, mutta mulla on käsitykseni.
Osastolla ei oo aina kivaa, mä jos kuka tiedän. Se psykiatri olis voinut sanoa suoraan, että olen liian hullu normaaliin elämään. Ja mä tiedän, mulla tosiaan viiraa päässä pahemman kerran. Toivon, että sä parannut, koska sä kyllä pystyt siihen ja sä voit parantua. Mäkin voisin ehkä, mutta mä en kuitenkaan enää koskaan tunne mitään tunnetta, joten vähä mietityttää onko se ihmisarvosta elämää.
Anyway, ne on kamalia koppeja ne huoneet, mutta ne autto mua vähän, ne seinät ei puhunu mulle.
Mä oikeesti toivon, että sä saat painos vielä hallintaan ja parannut. Sun merkinnät on aina negatiivisiä, mä huomaan tosiaankin, että sulla on huono olla, joten mene sinne osastolle ja saat apua.
Pyydän jo nyt anteeksi turhan tylyjä vastauksia, mutta juuri nyt en ole vahvimmillani.
Jenni: Emme ole sama henkilö, et voi tietää missä kunnossa olen. Väsynyt olen jatkuvien painajaisten takia, mutta muuten selviän. Jos joudun osastolle, siellä minä vasta sairastuisin oikeasti, sitä en halua.
Anonyymi: Aivan, sinulla on vain käsityksen, jotka ovat varmasti kaukana todellisuudesta. Juuri nyt en voi parantua, mutta ehkä joskus. Osasto vain tuhoaisi identtiteettini, haluan säilyttää edes vähän sen rippeitä
Lähetä kommentti