Aamulla herätys kello herätti minut 20 minuuttia liian aikaisin.
Eli lievä vitutus siitä asti päällä.
En kuitenkaan saanut itseäni tuon perkeleen sängynpohjalta ylös, vaikka tiesin ettei tästä hyvä seuraa. Tiesin päivän olevan jo valmiiksi pilalla. Päästyäni vihdoin ylös ja kohdattuani viileän huoneilman kipittelin ripein askelin suihkuhuoneen koleuteen. Nakkasin nopeasti lämminta vettä niskaani ja mitäpä silmäni näkevätkään?
Seinässä oli jotain ylimääräistä elollista meininkiä ja sillä oli kahdeksan raajaa.
Vettä päälle ja hämähäkki viemäriin. Tämäkin vielä...
Vihdoin kun olin saanut itseni siihen kuntoon että olen valmis juoksemaan linkkupysäkille huomaan taivaan olevan ohuen kostean usvan peitossa. Sateenvarjoa en kerinnyt kaivamaan joten lähdin varpaat tennareissa palellen syksyiseen aamuun tietäen, että hiukseni kiittävät tästä kun kihartuvat.
Eli jos aamu kello kuuten mennessä oli jo tätä olin jo täysin valmis palaamaan kotiin ja nukkumaan paskan päivän ohi.
Mutta elämä pyöritti minut eteenpäin ja sai kun saikin hiukset niin kamalaan kuntoon että olin valmis itkeään häpeästä.
Tai sitten kyse on helvetin pahasta karmasta.
Ex. Minä olen oikeasti paha ihminen. Minä tiedän leikkiväni exän tunteilla. Välitänkö? En.
En tiedä mikä saa minussa sen reaktion aikaiseksi että vähän ylidramatisoin juttuja hänelle. Kuten kaipuutani häntä kohtaan. Hah. Minä haluan jonkun joka pitää minu hyvänä. Välittää. Kehuu.
Mutta ei häntä. Mutta ei kehu. Mutta ei välitä.
Minä elän ihmisten kehuilla, oikeasti. Mutta en saa niitä. Miksi? Koska en ole sen arvoinen.
Minä vihaan saada kehuja, oikeasti. Mutta saan niitä. Miksi? Koska joku luulee valheen piristävän minua.
Miksi helvetissä elämäni on tätä? Miksi ihmeessä ajatukseni juokevat minua pakoon? Mihin kadotin itseni? Kuka minä oikeasti olen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti