Nukkumatti käveli ohi.

Kello on nyt 0:22 ja on 2. pv syyskuuta. Aamulla menen kouluun, tarkkoittaen aikaista herätystä. Tarkemmin 5.00 am. Ja istun tässä kirjoittamassa.

Valitin hetki sitten äidille, kun minua ahistaa. Ihanaa kun äiti ymmärrätää ja tietää sen kuuluvan nuoruuteen, eikä leimaa minua hulluksi niinkuin itse teen. Äiti saa minut tiputettua lähemmäs maanpintaa. Tiedän, että viimeinen harppaus pitäisi tehdä itse.
Minua on oikeasti jo useampi päivä ahistanut ilman syytä. Se on tää nuoruus. Haha.
Oikeasti, olen hermoraunio ja stressipesäke. Stressaan kauheasti kokeita sun muita. Japanin kurssiakin. En tiedä miksi, ehkä vain olen niin peloissani koulumenestyksestäni.
Nyt kun mietin tuota, tajusin ettei minun kannata numeroista murehtia. Enhän minä ole tullut jäädäkseni tälle alalle. Ainekaan jos kaikki hyvin menee ja Luoja suo, pääsen johonkin toiseen kouluun opiskelemaan tämän koulun jälkeen jotain joka minua oikeasti kiinnostaa.

Laitoin jopa viestin exälle, koska tajusin tuntevani ikävää häntä kohtaa. Ystävänä ja tietysti hänen suojelevia käsivarsiaan kohtaan.
En ole kuullut hänestä sitten viimeisen yhteen oton, joka oli pari viikkoa sitten. Tämäkin kyllä tapahtui tekstareilla kun meillä on vähän turhan monta kilometriä välillämme.

Nyt alkavat jo luometkin vihdoin tuntua raskaammilta. Olin oikeasti peloissani etten saa yhtään väsymyksestä otetta yän aikana. Minä, siivousta karttava ihminen, jopa siivosin huoneeni. Aloitin tunti sitten ja lopetin noin puoli tuntia sitten. Aivan omituista. Olisin napannut jopa imurin käteeni, ellen olisi tiedostanut häiritseväni naapureita liikaa.

Minulla oli päivällä mielessä kauheasti asioita, joista minun piti kirjottaa, mutten muista enään.

Yksi asia tuli mieleen; minua pelottaa että ystäväni luulevat minun keksivän asioita päästäni. Tuli vain päivällä dösässä sellainen olo. En tiedä. Se ei tuntunut kivalta. Toivon olevani väärässä, koska en halua heidän luulevan minun olevan valehtelia ja tarinan sepittäjä.

Exästäni. Kerroin haluavani hänen viereen nukkumaan. Kuinka monella on pokkaa tekstata exsälle parin viikon hiljaiselon (riidan) jälkeen keskellä yätä (tiivistettynä): "Vaikka oonki edelleen loukkaantunu, haluun sun vieree nukkuu. Mua ahistaa"
Ei varmaan kovin moni. Olen omaa luokkaani, kivaa.
Jos joku tulisi minulle kertomaan tuntevansa minunlaisen ihmisen täytyy kyseisen ihmisen oltava sekopää. Ei minua voi olla kahta. Kivaa.

Tämä oikeasti piristi. Ihanaa. Ja väsytti. Aina paranee. Huomisesta koulupäivästä ei tule mitään, tiedän sen jo nyt, mutta miksi pitäisikään? Kuhan nyt itsensä saa joskus edes paikanpäälle niin ehkä se siitä.
Let's kick some asses ;---)
Hyvää yätä <3

ps. en osaa englantia