Ota järki käteen ja heitä pois.

Tämä viikonloppu, jonka olin pyhittänyt niin levolle kuin kokeisiin lukemiselle ei alkanut aivan suunnitelmien mukaan.
Heti lauantai aamuna koen mitä epämielyttävimmän herätyksen kuullessani koiramme ulvovan eteisessä huoneneeni oven takana. Ensin mietin mitä helvettiä, kunnes kuulen myös isäni puhelimen äänen. Koiramme ei pidä kovista äänistä kuten ovikellosta ja kuulessaan sen äänen alkaa armoton ulvominen. Samoin käy jos jonkun puhelin soi sen mielestä liian pitkää.
(Kerran isän puhelin löytyi akuttomana lattialta, oli selkeästi soinut liian pitkää puhelimen ollessa kaksistaan keittiössä koiran kanssa.)


Nousen erittäin vastahakoisesti ylös ja räväytän huoneeni oven auki. Hiukseni ovat sekaisin ja päätä särkee kun laahustan eteisen kaapille. Etsin ensin käsiini mustan takin ja sen jälkeen koitan epätoivoisesti löytää oikean taskun missä metelöivä puhelimen peri kuva sijaitsee.
Tuskailun jälkeen löydän kyllä taskun, mutten reikää mistä saisin käteni taskuun.
Vittu!
Ketä käyttää näin hankalia taskuja. Koiran ulvonta ei paskaakaan päänsärkyä helpottanut, mutta harrekood kun löysin puhelimen kaikki hiljeni. Sitten vasta isäni suostuu raahautumaan itse paikalle. Töksäytän hänelle ketä yritti soittaa ja painuin takaisin nukkumaan.

Heräsin tästä taas tuntia myöhemmin ja koitan olla kovinkaan vittuuntunut.
Päivä meni siskolla käydessä. Oli vihdoin mennyt ukkonsa kanssa kihloihin.
Havahduin kun tunsin itseni pitkästä aikaa ihmiseksi. Olin nimittäin oikeasti onnellinen siskoni puolesta, vaikka olinkin kateellinen. Oma kihlaukseni kun oli varsin hätäinen ja jäikin lyhyeen.
Harvoin enää osaan ajatella muita. Totta puhuakseni osaan olla hellä ja rakastava, mukavakin, mutta usein havittelen omia etujani. Ei minua kiinnosta työn teko, ei opiskelu. Haluan vain olla, maata ja saada paljon rahaa. Yleensä olen vain polttavan kateellinen kaikille kaikesta. Hyvin sen peitän, tiedän. Mutta silti. Tavallaan jopa pelottavaa kun ei tiedä, pitäisikö ryhtyä ajattelemaan muitakin enemmän. Tietysti pitäisi. Ajattelenkin, liian harvoin kylläkin.
Olen harvinaisen lapsellinen, enkö?

Noh. Kuitenkin pääsemme tähän aamuun, joka alkoi myöskin perkeleen puhelimen murinalla. Tällä kertaa omani hiljaa värisi pöydälläni ja hämmästyin itsekkin kun heräsin kyseiseen ääneen. Jokainen lihas tuntuu lyijyn painavalta, mutta silti kurotan itseäni hiukan ylös ja nappaan puhelimen katsoakeni josko puhelu olisi jotenkin tärkeä.
Kyseessä oli kuitenkin jokin niin random numeron, joten päätin ingoreta koko jutun. Viimeistään siinä vaiheessa kun tajuntaani iskeytyi kellon olevan vasta 8.30 am.
Ei muutakuin pää takaisin tyynyyn.

Nousun lopulta ylös tuntia kolmea tuntia myöhemmin edelleen paikat kipeänä.
Äiti oli jo tehnyt ruokaa, mutten kuitenkaan ajatellut syöväni vielä vähään aikaan. Aamu meni muuten koomassa seikkailessa ja siitä toivuttuani nappasin koulukirjat käteeni ja oikeasi jopa luin niitä. Pakko kuitenkin koittaa pärjätä koulussa edes jonkin vertaa.

Löysin tänään netistä artikkelin, jossa puhuttiin vaikeista ex-miehistä. Tietysti tuli mieleeni oma ex ja hänen viimeisin tempauksensa;
Minä olen kuulema pilannut hänen elämänsä.

Täytyy sanoa, että ihmetyttää herran käytös. Jos hän _oikeasti rakastaa minua, eikö hän silloin voisi jo hyväksyä, että olen päässyt erosta yli ja yritän jatkaa elämääni?
Hän ei todellakaan ymmärrä järkipuhetta sen olen tässä huomannut. Monet kerrat kun olen kysynyt mitä hän tekisi jos palaisimmekin yhteen vastaus oli lähinnä luokkaa "olisin onnellinen."
Voi vittu kun herra ei ymmärrä, ettei se ihan riitä siiten jotta molemmat osapuolet suhteessa olisivat tyytyväisiä.

Enhän minä nyt niin ihana ihminen voi olla!?

Anteeksi, pakko oli purkaa itseään. Olen yrittänyt puhua herralle järkeä hyvin säälittävän reitin kautta, mutta vastausta hänestä ei ole kuulunut viikkoon ja se jos joku pistää vituttamaan.
Koitan taas ryhtyä lukemaan ihmisen anatomiasta, kokeesta kun olisi pakko päästä läpi.