Tuuli puhalsi takaperin.

Pienenä tyttönä sitä jaksoi uskoa mitä mielenkiintoisimpiin unelmiin ja elämänhalu oli korkea. Tahtoi kasvaa aikuiseksi päästäkseen ajelemaan iskän hienolla autolla, saisi muuttaa omaan kotiin ja juoda limparia päivät pitkät ilman valitusta hampaiden pilaantumisesta. Kaikkein parasta oli odottaa sitä täydellistä miestä, silloin kun ei edes uskonut että nainen voisi olla naisen kanssa.

Päivät menivät siihen kun kävit koulussa opettelemassa kertotauluja ja uutta jännää kieltä, englantia, jota muutamaa vuotta nuoremmat lapset eivät ymmärtäneet ja ego paisui kun osasi haukkua muita kavereilleen ilman, että nämä tajuaisivat. Koulun jälkeen kotona tuli käytyä sen verran, että heitti koulurepun kotiin ja kirjoitti lapun mihin menee (sekä tiedot kotiavaimesä, joka oli mukana), ja tästä lähdettiin heti kavereille leikkimään.

Fantasialeikkejä, kotileikkejä, pihapelejä, konsolipelejä, hauskoja tarinoita ja ihmettelyä vanhempien touhuista. Silloin kaikki tuntui olevan niin tajutoman omituista, hauskaa ja vaikeaa. Nykypäivänä kaikki on monimutkaista, hajotettuja unelmia, syömishäiriötä, huonosti nukuttuja öitä ja jatkuvaa ponnistelua elämän kanssa.

Kaikkihan tässä iässä haluavat palata nuoruuteensa. Siellä ei ollut ulkonäköpaineita, pakollisia opintoja, oman asunnon etsimistä, vakavia seurustelusuhteita ja jatkuvaa raha-asioiden puljaamista. Pienenä tyttönä riitti lähteä kavereiden kanssa metsään etsimään pulloja kauppaan palautettavaksi, että kaikkille saataisiin halvat Mars-jäätelöpatukat. Allergiatkaan eivät edes vaivanneet tuolloin, perkele. Mietin usein takanani olevaa polkua kuumeisesti, miten ihmeessä minä ajauduinkaan tähän tilanteeseen. Miten paljon asioita olisi pitänyt tehdä toisin, jotta elämäni olisi nyt mielekkäämpää ja hymyilemisen arvoista.

Nyt katsoessani polkua edessäni näen vain sotkuisia suunnitelmia, kalorimääriä ja turhauttavaa vastuuta kaikesta. Olen järjettömän kateellinen ja todella onnellinen niiden ihmisten puolesta jotka voivat herätä aamulla miettien "tänään on hyvä päivä" ja käydä nukkumaan samoilla ajatuksilla "tänään oli hyvä päivä". Minäkin haluaisin sellaisen elämän, mutta se ei tule onnistumaan. Liikaa on jo menetetty, asioita jätetty taakse tekemättöminä. En ole menettänyt toivoani elämäni suhteen, olen vain vihdoin saanut silmäni auki ymmärtäen vihdoin etten koskaan tule saamaan entistä itsetuntoani takaisin. Tulen jäämään tälläiseksi pelkuriksi, joka peilailee muiden ajatuksia ja tekemisiä, kykenemättömänä omiin päätöksiin.
Tämä olen minä nyt ja minä tulevaisuudessa: muiden ihmisten varjo. Haluan tehdä oman varjoni, mutta tämä on tässä ja tähän se jää.


Päivän toiminto: tanssimatto on hieno keksintö.
ps. teen Evilkityn heittämän haasteen huomenna.