Edellisen postauksen saippuakupliin minun on täysin mahdotonta sanoa yhtään mitään.
Muistan kirjoittaneeni kyseisen tekstin, muistan punoittavan ja kipeän polven (joka on muuten jo aivan kunnossa) sekä muistan miten pelkäsin itseäni ajatellen tiukasti pääni sisässä 'Ei tämä oikeasti tapahdu, minä vain esitän. Ei tämä ole todellista.' Koska en kertakaikkiaan jaksa uskoa, että olisin oikeasti ollut sellaisessa mielentilassa, kun otetaan huomioon se että ajatuksissani oli selkeitä piirteitä. Kuten sitä jumalatonta pelkoa siitä, jos joku näkisi minut siinä tilassa tai mitä jos avaimeni taittuu tästä pöydän raapimisesta.
Muistan nuo, mutta en kuitenkaan muista siitä mielentilasta yhtää mitään. En siis koe, että minusta pitäisi olla huolissaan, koska en muista sen tapahtuneen, mutta kuitenkin muistan. Tätä on erittäin hankalaa selittää!
Minulla on ollut samantapaista ennenkin ja ahdistuskohtaukseni ovat lisääntyneet huomattavasti, mutta uskon niidenkin johtuvan silkasta stersistä ja siitä, etten osaa lainkaan rentoutua. Lomallakin minun piti tehdä yhtä sun toista ja vain nauttia olostani, mutta silti ravasin kolmeen kertaan kaupungissa (mistä olen sinänsä hyvin ylpeä!) ja lenkkeilinkin niiden reissujen päälle. Eilenkin olin itkeä hartioiden kipeyttä ja väsymystä, mutta illalla erehdyin taas sellaiseen mässäilyhetkeen, että minun oli pakko ottaa koira hihnan varteen ja kiitää lenkille. Itseinhoni on kasvatut mahani myötä lomalla, vaikka lupasin, että yritän nyt syödä kaloreista välittämättä. Niinhän minä teinkin, mutta lopputulos saa minut vihaamaan peilikuvaani.
Fanfictioneiden kirjoittaminen, lukeminen ja kommentointi on osoittautunut jostain syystä täysin ylitsepääsemättömäksi tehtäväksi. En vain jaksa. Paljon olisi asioita, mitä haluaisin kirjoittajille kertoa, mutta en vain saa itsestäni mitään irti. Energiaa minulla riittää, mutta kaikki tuollainen toiminta jää energiani saavuttamattomiin, enkä vain pysty.
Sosiaalisen elämäni ylläpitäminen tuttavien ja ystävien kesken on jäänyt aivan liian vähäiseksi. En jaksa edes mesessä moikata, saatika ylläpitää mitään keskustelua. Face to face vaikutan varmasti täysin vireessä olevalta keskustelukumppanilta, mutta tekonaurun takaa saattaa näkyä naamari kasvoillani, joka estää näkemästä väsyneitä todellisia kasvojani. Kasvot kätkevät puolestaan sekavat ajatukset ja toimettomuuden hyvään piiloon.
En tajua tätä. Kevät? Voiko kaikki paska johtua siitä? Toivottavasti. Jotenki todella vapauttavaa kirjoittaa tätä, mutta toisaalta tämä on niin sekavaa höttöä, että ihan ahdistaa.
Vielä muutama hassu post ja sitten pitäisin teille tehdä tilaamanne faktapost... Hmm, mitähän siitäkin tulee?
Muistan kirjoittaneeni kyseisen tekstin, muistan punoittavan ja kipeän polven (joka on muuten jo aivan kunnossa) sekä muistan miten pelkäsin itseäni ajatellen tiukasti pääni sisässä 'Ei tämä oikeasti tapahdu, minä vain esitän. Ei tämä ole todellista.' Koska en kertakaikkiaan jaksa uskoa, että olisin oikeasti ollut sellaisessa mielentilassa, kun otetaan huomioon se että ajatuksissani oli selkeitä piirteitä. Kuten sitä jumalatonta pelkoa siitä, jos joku näkisi minut siinä tilassa tai mitä jos avaimeni taittuu tästä pöydän raapimisesta.
Muistan nuo, mutta en kuitenkaan muista siitä mielentilasta yhtää mitään. En siis koe, että minusta pitäisi olla huolissaan, koska en muista sen tapahtuneen, mutta kuitenkin muistan. Tätä on erittäin hankalaa selittää!
Minulla on ollut samantapaista ennenkin ja ahdistuskohtaukseni ovat lisääntyneet huomattavasti, mutta uskon niidenkin johtuvan silkasta stersistä ja siitä, etten osaa lainkaan rentoutua. Lomallakin minun piti tehdä yhtä sun toista ja vain nauttia olostani, mutta silti ravasin kolmeen kertaan kaupungissa (mistä olen sinänsä hyvin ylpeä!) ja lenkkeilinkin niiden reissujen päälle. Eilenkin olin itkeä hartioiden kipeyttä ja väsymystä, mutta illalla erehdyin taas sellaiseen mässäilyhetkeen, että minun oli pakko ottaa koira hihnan varteen ja kiitää lenkille. Itseinhoni on kasvatut mahani myötä lomalla, vaikka lupasin, että yritän nyt syödä kaloreista välittämättä. Niinhän minä teinkin, mutta lopputulos saa minut vihaamaan peilikuvaani.
Fanfictioneiden kirjoittaminen, lukeminen ja kommentointi on osoittautunut jostain syystä täysin ylitsepääsemättömäksi tehtäväksi. En vain jaksa. Paljon olisi asioita, mitä haluaisin kirjoittajille kertoa, mutta en vain saa itsestäni mitään irti. Energiaa minulla riittää, mutta kaikki tuollainen toiminta jää energiani saavuttamattomiin, enkä vain pysty.
Sosiaalisen elämäni ylläpitäminen tuttavien ja ystävien kesken on jäänyt aivan liian vähäiseksi. En jaksa edes mesessä moikata, saatika ylläpitää mitään keskustelua. Face to face vaikutan varmasti täysin vireessä olevalta keskustelukumppanilta, mutta tekonaurun takaa saattaa näkyä naamari kasvoillani, joka estää näkemästä väsyneitä todellisia kasvojani. Kasvot kätkevät puolestaan sekavat ajatukset ja toimettomuuden hyvään piiloon.
En tajua tätä. Kevät? Voiko kaikki paska johtua siitä? Toivottavasti. Jotenki todella vapauttavaa kirjoittaa tätä, mutta toisaalta tämä on niin sekavaa höttöä, että ihan ahdistaa.
Vielä muutama hassu post ja sitten pitäisin teille tehdä tilaamanne faktapost... Hmm, mitähän siitäkin tulee?
1 kommentti:
Muistan nuo, mutta en kuitenkaan muista siitä mielentilasta yhtää mitään.
Tiedän kaiken tuon niin tarkasti! Luulin tuossa yksi yö joutuvani menemään päivystykseen, saaneeni sen viimeisen psykoosin joka ei koskaan päättyisi. Ja nyt, pari päivää myöhemmin, muistan mutta en muista. Ystävä katsoi kohtaustani vierestä, ja toivon vaan hänen olleen niin kännissä, ettei muistaisi kaikkea mitä minä muistan. En se ollut minä joka kaiken sen sanoi, itki ja huusi, se oli joku muu minussa. Minä tahtomattani vain esitin jotain roolia.
Ääää. Voimia stressinkarkoittamiseen <3
Lähetä kommentti