En jaksa enään edes yrittää ymmärtäää itseäni. Olen viimein tullut siihen tulokseen että minun pitää antaa elämän viedä minua suuntaan jos toiseen, minne helvettiin se ikinää minua haluaakaan viedä.
Minä olen ihminen joka muuttuu kokoajan, senhän voi todistaa tämän blogin avulla. Miten voikaan olla mahdollista että nyt kun mietin menneisyyttä ja mietin millainen olen ollut mietin silloin itselleni täysin tuntematonta persoonaa, henkilöä joka olen joskus ollut.
Mutta en jaksa sitä murehtia miten paljon olen menettänyt olemalla idiootti sillä nyt minulla on kuitenkin loppuelämä aikaa elää nykyisen itseni kanssa ja ottaa takaisin menetettyjä ihmissuhteita, tuhottuja unelmia ja jättää taakse turha mielipaha, joka ei tule johtamaan mihinkään.
Kun tässä tuli kuitenkin mietittyä menneitä tajusin tuhonneeni pelkästään yläaste ajoilla varmasti yli 10 kaveri/ystävä suhdetta. Tiedän että riitaan tarvitaan aina kaksi, mutta jos olisin ollut fiksu niin nuokin oltaisiin varmasti saatu sovittua.
Mutta minä olin silloin helvetisti liian ylpeä ihminen tehdäkseni mitään sellaista.
Nyt olen oppinut, että ihmissuhteista jos haluaa pitää kiinni niin ei kannata vastata vihalla. Tiedä mitä minun ja Snailinkin väleille olisi tapahtunut jos olisin laukonut hänelle suoraan miten minua vitutti kun hän perui muutamia menoja. Mutta minä päätin hillitä itseni, siitä se lähtee.
Step by step.
Minä haluan saada unelmani toteutumaan enkä todellakaan suostu vain istumaan täällä, vaan teen niiden eteen töitä sittenkun tulee aika toteuttaa niitä.
Sillä kun minä päätän ettei mikään tule minun ja Japanin väliin, voin vakuuttaa ettei mikään myöskään siihen tule. Minä olen päättännyt ettei mikään tule minun ja Helsingin väliin, niin silloin ei myöskään tule.
Molemmat ovat paikkoja missä minä haluan asua, tehdä töitä, elää.
Eikä minulle ennenkään ole kelvannut melkein, sen pitää ollu juuri niin kuin sen pitääkin olla.
Olen aina pitänyt rahasta, vaikkei sen avulla rakkautta saadakkaan, mutta sen avulla voi hakea materiaonnellisuutta. Minä pidän vaatteista ja niitä ei ikinä voi olla liikaa. Minun tyylini ei kuvasta minua itseäni, koska minun tyylini on niin vaihteleva mutta vaatekaappini sisältö yksitoikkoinen. Tähän haluan muutosta. Töihinhän sitä on mentävä.
Lahti on vihdoinkin ehkä hitusen minunkin puolellani muutaman kivan lehti-ilmoituksen ansiosta joista voisin kysellä edes lähestulkoon mielekästä työtä.
Koulutukseni, hoitsukoulu. Eise vastaa sitä mitä minä haluan tehdä. Myöhemmin minä haluan toisen ammattitutkinnon. Mikä estää?
Vain minä voin olla yksin esteennä itselleni. Ja olen päättänyt irroittaa kahleeni maanpinnasta.
Miksi olla jalat maassa ihminen kun taivaalta näen koko maailman?
Olen vihdoin luovuttanut taistelun.
Minä vain haluan olla minä ja elää elämääni, en tarvitse siihen jatkuvaa ongelmien pätemistä.
Minäkin saan hymyillä. Minäkin saan olla onnellinen.
Sinäkin saat, tiedä se.
Minä olen ihminen joka muuttuu kokoajan, senhän voi todistaa tämän blogin avulla. Miten voikaan olla mahdollista että nyt kun mietin menneisyyttä ja mietin millainen olen ollut mietin silloin itselleni täysin tuntematonta persoonaa, henkilöä joka olen joskus ollut.
Mutta en jaksa sitä murehtia miten paljon olen menettänyt olemalla idiootti sillä nyt minulla on kuitenkin loppuelämä aikaa elää nykyisen itseni kanssa ja ottaa takaisin menetettyjä ihmissuhteita, tuhottuja unelmia ja jättää taakse turha mielipaha, joka ei tule johtamaan mihinkään.
Kun tässä tuli kuitenkin mietittyä menneitä tajusin tuhonneeni pelkästään yläaste ajoilla varmasti yli 10 kaveri/ystävä suhdetta. Tiedän että riitaan tarvitaan aina kaksi, mutta jos olisin ollut fiksu niin nuokin oltaisiin varmasti saatu sovittua.
Mutta minä olin silloin helvetisti liian ylpeä ihminen tehdäkseni mitään sellaista.
Nyt olen oppinut, että ihmissuhteista jos haluaa pitää kiinni niin ei kannata vastata vihalla. Tiedä mitä minun ja Snailinkin väleille olisi tapahtunut jos olisin laukonut hänelle suoraan miten minua vitutti kun hän perui muutamia menoja. Mutta minä päätin hillitä itseni, siitä se lähtee.
Step by step.
Minä haluan saada unelmani toteutumaan enkä todellakaan suostu vain istumaan täällä, vaan teen niiden eteen töitä sittenkun tulee aika toteuttaa niitä.
Sillä kun minä päätän ettei mikään tule minun ja Japanin väliin, voin vakuuttaa ettei mikään myöskään siihen tule. Minä olen päättännyt ettei mikään tule minun ja Helsingin väliin, niin silloin ei myöskään tule.
Molemmat ovat paikkoja missä minä haluan asua, tehdä töitä, elää.
Eikä minulle ennenkään ole kelvannut melkein, sen pitää ollu juuri niin kuin sen pitääkin olla.
Olen aina pitänyt rahasta, vaikkei sen avulla rakkautta saadakkaan, mutta sen avulla voi hakea materiaonnellisuutta. Minä pidän vaatteista ja niitä ei ikinä voi olla liikaa. Minun tyylini ei kuvasta minua itseäni, koska minun tyylini on niin vaihteleva mutta vaatekaappini sisältö yksitoikkoinen. Tähän haluan muutosta. Töihinhän sitä on mentävä.
Lahti on vihdoinkin ehkä hitusen minunkin puolellani muutaman kivan lehti-ilmoituksen ansiosta joista voisin kysellä edes lähestulkoon mielekästä työtä.
Koulutukseni, hoitsukoulu. Eise vastaa sitä mitä minä haluan tehdä. Myöhemmin minä haluan toisen ammattitutkinnon. Mikä estää?
Vain minä voin olla yksin esteennä itselleni. Ja olen päättänyt irroittaa kahleeni maanpinnasta.
Miksi olla jalat maassa ihminen kun taivaalta näen koko maailman?
Olen vihdoin luovuttanut taistelun.
Minä vain haluan olla minä ja elää elämääni, en tarvitse siihen jatkuvaa ongelmien pätemistä.
Minäkin saan hymyillä. Minäkin saan olla onnellinen.
Sinäkin saat, tiedä se.
2 kommenttia:
♥
Kuule ku hesan reissu peruuntu, nii tuntu täällä asti miten sun hermot kiehahti :--D Ittelläkin tapana olla mielummin hiljaa.
Senkun tulet jos löydät jostain tulevaisuudesta sellaisen päivän että oon kotona. Ei sun ulkoasu oo angstinen. Ihan vain tumma.
Lähetä kommentti