M i k s i ?

Tänään kaikki olisi voinut olla hyvin. Päivällä mietin sitä kuinka tulen tänne iloisesti kertomaan kuinka ostettiin tänään minulle uusi talvitakki jota olin jo jonkin aikaan himoinnut.

Nyt hehkuttaminen ei voisi vittuakaan kiinnostaa.

Nyt jos olisin vastuuntunnoton paska ottaisin tavarani, laittaisin ne vitun isoon laukkuun ja lähtisin. Pariksi päivää. Pois. Ihan sama minne. Ei minun rahoilla kauaksi päästä.
Ehkä sitte kun työssäoppiminen on ohi. Sit mä voin lähtee. Sit millään ei oo väliä.

Olen itkenyt tänään varmaan yli tunnin. En tiedä. Ajantaju katosi kokonaan. En vain kestä enää. Valitin huonoa muistiani ja silloin alkoi jo itkettää. Äiti nauroi. Huusin sille.
Se huusi takaisin.
Itku alkoi. Itkin. Niin helvetisti. Iski armoton päänsärky. Tuntui kuin joku olisi kahlinnut minut jaloistani jäätävän meren pohjaan enkä saanut henkeä. Sattui.
Kaikki henkinen ja fyysinen tuska kasautui päähäni niin suurella voimalla että olin ensin lähellä menettää tajuni ja sen lisäksi alkoi jo oksennuksen maku velloa suussa.

Ensin äiti valitti että turhaa sitä enää itken.
"Äiti arvaa mitä..." ...Mä en jaksa enää taistella yksin "No mitä?!"

"Ei mitää."

Äiti yritti saada mut puhumaan ongelmistani. Itkihän mä sen ulos.

Valheen.

"Itsetunto!"

Se oli vale. Mun ongelmat toki liittyy siihen, mutta mutsi luulee että olen normaali teini jolla on normaaleja itsetunto ongelmia. Mut mä voin kertoo, tää on kaikkee muutakun normaalia.

"Mulla ei oo ketää! Sulla on koulu ei sulle voi puhua. Kavereilla on omat ongelmat. Memolla ja sen ukolla on omat ongelmat. Vic ja Calle saa lapsen !"

Ei mulla oikeasti ole ketään. Mä en luota kehenkää.
Mun on yritettävä saada ammattiapua. Mä en kertakaikkiaa jaksa enää yksin.
Mä olen lähes täysi-ikäinen ja mä riudun omien ja muiden ongelmien kanssa.
Yksin.

En mä kestä enää. Memo tuli käymää. Ne mutsin kaa luulee. Ne ymmärtää väärin. Ne ei tajua.

Mua oksettaa vielläki.
Mua itkettää vielläki.