Kuten varmasti moni muukin sh:n kanssa elävä ihminen on varsin kiinnostunut omista oireistaan ja muiden tuntemuksista, en minä ole tässä tapauksessa mikään poikkeus. Käytin viimeyön Youtuben kanssa seikkailessa tutkien muiden selviytymistarinoita ja sitä mitä sairaus heille teki henkisesti. Törmäsin useammassakin tapauksessa sosiaalisen elämän kärsivän pahoin ja ystävyyssuhteiden sammuvan. Ryhdyin miettimään omaa tilannettani miettien jyrkästi 'No ei mulle kyllä tollasta ole tullut.'
Tarkemmin tilannetta mietittyäni, tajusin olevani niin väärässä, kuin ihminen voi väärässä omien ajatustensa suhteen olla.Ymmärsin pitäväni vain yhteyttä niinkin moneen ihmiseen, ettei lukumäärän laskemiseen edes tarvita viittä sormea. Kauhistuin ja mietin asioita tarkemmin. He ovat kaikenpäälle ihmisiä, joita tulee olosuhdepakosta nähtyä päivittäin, mutta vapaa-aikaakaan ei ole tullut heidän kanssaan vietettyä. Koska minä en jaksa. Olen suunnitellut tapaavani yhden tutun tässä lomalla, mutta nyt olen miettinyt peruvani tämäkin tapaamisen jotta voisin nukkua koko kyseisen päivän. Huomenna on tapaaminen kallonkutistajamikälie kanssa, eikä sinnekkään oikein jaksaminen riitä. Vielä perjantaina mietin lähteväni kotiin yöksi ystäväni luolta, ketä en ollut nähnyt viiteen viikkoon. Vain jotta olisin päässyt kotiin lepäämään. Järki voitti onneksi ja jäin yöpymään, pitäen kiinni rakkaasta ihmisestä.
Olen kyllä aijemmin täälläkin myöntänyt olevani jollain tasolla sairas, mutta en pitänyt sitä vakana ennenkuin se vaikuttaisi päivittäiseen elämääni... Nyt viimein näen sen todellakin olevan vaikuttaneen minuun tavalla, joka pelottaa aivan helvetisti.
Fanfictioneiden kirjoitus kusee raskaasti, sosiaalinenelämäni kusee, koko minun olemukseni kusee raskaasti linssiin. Haluan nähdä ja pitää yhteyttä vanhoihin tuttuihin, mutta yksinkertaisesti en jaksa, enkä uskalla. Elämäni pyörii yhden asian ympärillä. Asian, josta on päästävä eroon. En minä tätä halunnut elämältäni. Kuka haluaisikaan?Tahdon entisen minäni takaisin. Sen tytön, jonka itsetunto oli rautaa. Sen tytön, joka jaksoi vain nauraa ilkeille ihmisille, antaen jokaisen päivän mennä omalla painollaan. Kirjaimellisesti.
Minun on luvattava itselleni nyt, että jaksan huomenna lähteä polilla käymään.
Luvattava jaksaa nähdä tuttuani ja ystäviäni. Luvattava voittaa tämä paskamainen olento sisältäni. Tämä on taistelu minua itseäni vastaan, jossa luovuttaminen ei ole vaihtoehto.
Ja rakkaat lukijani: Hymyilkää, muistakaa ystäviänne ja viettäkää rento loma! Älkää ikinä kadottako otetta itsestänne ღ Rakastakaa elämää.
