En osaa hymyillä.

En enää tiedä mitä voisin tehdä elämälläni. Tunnen olevani kahlittu, vaikka koko ikäni olen kaivannut vapautta ja mahdollisuuksia elää elämäni omalla tavallani. Alistun liian herkästi muiden tahtoon, mitä en ymmärrä, koska minunhan piti aina olla vahva ja itsenäinen.

Näen nyt miten heikoksi olen tullut. Kävelen kaupungilla pää painuksissa, välttelen katsekontakteja. Haluan olla nätti, tahdon saada kehuja, mutta silti piilotan itseni. Käsissäni ovat kahleet, jotka vetätät minua haluaamansa suuntaan. Suuni on tukittu taikasanalla, etten varmasti kykeke huutamaan vastaväitteitä.

Olen ansassa.

Itkin taas tänään miettiessäni perheeni tilannetta. Tahtoisin kyetä jatkamaan elämääni hymyillen kaikesta huolimatta. Vastoinkäymisiin on totuttava, siltikään hymy ei tule huulille edes pakotettuna. Yritän parhaani mukaan jaksaa elää ja käydä töissä, mutta todellisuudessa kumpikaan ei kiinnosta lainkaan. Haaveeni on muuttaa pois täältä ja opiskella, ei homehtua työpaikalla.

Tilannettani heikontaa myös Seth. Hän on tällä hetkellä ongelmistani suurin. Olen puhunut hänestä asioita vain yhdelle ihmiselle, joka ei ole koskaan Sethiä edes tavannut. Hänen, blogissani olkoot Alice, yksipuolinen arviointi oli etten jatkaisi suhdetta Sethin kanssa enää. Alice hämmästyi suuresti, kun kerroin haluavani yrittää vielä.

Jotta tekin ymmärtäisitte, kerron kaiken.
Seth pidättelee minua, hän on yksi kahleistani.

Olen ihminen, joka kaipaa lämpöä ja läheisyyttä. Mutta kuten tiedämme, en minäkään voi loputtomiin vaalia hellyyttä ja siksi kumppanini olisi hyvä tunnistaa aika, jolloin ottaa etäisyyttä. Tai edes sellaisen, joka ymmärtää jos sanon kaipaavani yksin olemista edes hetken. Sehtistä ei ole tähän. Hän ei muista tai ota arjessamme huomioon, että minä sairastan joka päivä 24/7 ja voin henkisesti erittäin pahoin. Kun puhun laihduttamisesta, hän ärähtää. Seth raukka ei tiedä mitä tehdä kanssani.

Tahtoisin laittaa kotia, sisustaa, mutta ei. Kaipaan keskustelua, mutta ei. Joku muukin saisi oma-aloitteisesti tehdä kotitöitä, mutta ei. Haluan muuttaa lähemmäksi perhettäni, mutta ei. Minä olen viikot yksin kotona, ilman minkäänlaista seuraa, eikä mieheni jaksa ymmärtää miksi olen väsynyt ja kiukkuinen.Kun hän on kotona minä itken ruokapöydän äärellä, hän vain istuu sohvalla ja katselee kyyneleideni valumista. Tekemättä mitään. Hän on hiljaa.

Hän on ihana ja mukava mies, mutta aviomiehekseni tai lasteni isäksi... En usko haluavani tälläistä arkea loppuelämäkseni... Hän on minulle tuttu ja turvallinen, hyvä ystävä sekä erittäin rakas. Jokin puuttuu silti.

Minä kaipaan vaihtelua. Nuorena ihmisenä pelkään menettäväni jotain jos jämäytän tässä vaiheessa elämääni juuret maahan kiinni. Haluan kiihkeitä suudelmia baarissa, nähdä erilaisia ihmisiä, tuntea heidät lähelläni. En vain tiedä miksi. Miksi Seth ei muka olisi enää minulle se oikea, vaikka ennen se asia tuntui olevan varmempi kuin mikään muu.

Olen eksykissä itseni kanssa. Eksynyt suhteestani.
Kadottanut palapelin palaset.

Onko sittenkin helpompi olla yksin, kuin kaksin yksin?
En tiedä.

Tiedän, en minäkään ole täydellinen ja ei Sethinkään elämä ole helppoa. Meillä on hyviä muistoja, rakkaita kokemuksia yhdessä... Tunnen siitä huolimatta sisimmässäni, että nyt jokin on muuttunut. Voiko syynä olla minä, Seth, me...
En tiedä. En minä osaa elää.

En pyytele anteeksi sekavaa selitystä ja ylipitkää teksiä. Pyydän anteeksi sitä, jos jollekin tulee sellainen olo, että korostan vain Sethin huonoja puolia.