Ei, en kuule sua.

Käsittämättömän pitkä tauko kirjoittamisesta. Näppäimistöön koskeminen tuntuu kauhean vaikealta, mutta nyt palatessani takaisin salaisen pahanoloni lähteelle, blogiini, kaikki palaset sinkoilevat ympäriinsä ja ajatukset liitävät pitkin mielen pohjaa.

Se ei ole hyvä merkki, se on alkusoitto helvetille. Olen vältellyt blogiani jo pelkästään siitä syystä, että olen yrittänyt tukahduttaa pahaa oloa leikkimällä positiivista ja väkisin kerännyt voimaa jatkaa päivästä toiseen. Totuus on se, ettei mikään ole koskaan ollutkaan kohdillaan ja tarvitsen tätä blogia, vaikka tiedän sen omalta osaltaan ylläpitävän negatiivista auraa kintereilläni.

Mutta ei minulla ole tällä hetkellä muutakaan. Ja te, jotka olette koskaan lukeneet blogiani, toivon teidän ymmärrätän pitkän ja äkisti alkaneen tauon olleen väistämätön vaihdoehto minulle. Paljon on ehtinyt tapahtumaan viime aikoina, joten annan pikakatsauksen viimeisestä puolesta vuodesta.

Valmistumiseni jälkeen menin suoraan kesätöihin ja asuin edelleen pienessä yksiössäni. Viihdyin omassa rauhassani, enkä kaivannut ihmisiä lähelleni. Töistä tuli poissaoloja, koska en kertakaikkiaan jaksanut lähteä uurastamaan. Sen verran kykenin tekemään, että menin päivystykseen selittämään ties mitä tauteja ja sain kolme päivää palkallista vapaata tarvittaessa.

Syksyllä Sethin kanssa tuli yhteenmuuttaminen ajankohtaiseksi. Uuden asunnon ja työpaikan saaminen tosin oli vaikeampaa kuin kuvittelimme ja työsopimukseni+vuokrasopimukseni päättymisen takia jouduin hetkeksi vanhempieni luokse asumaan.

Tuolloin en kyennyt edes nukkumaan öisin, sillä äitini sairaus söi minusta kaiken jaksamisen.


Mutta onneksi en joutunut kuukautta pidempään olemaan vanhemmillani ja nyt minulla on jo töitä ja Sethin kanssa yhteinen koti. Hetken aikaa oli tiukkaa, kun saimme asunnon ennen kuin minä töitä ja rahat hupenivat. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin ja koin olevani voitolla myös itseni kanssa.

Vaan nyt on tilanne jo aivan toinen....


Syömishäiriömörkö kiusaa minua aina peiliin katsoessa, mutta masennuksen takia en jaksa enää edes itkeä kilojani. Joka paikkaa särkee, seinät kaatuvat ja aurinko kuihtuu. Päivästä toiseen, aika juoksee ohitseni ja tiputtelee minua vain harvoin todellisuuteen.

Tarvitsen Sethin lähelleni, mutta en kestä ketään vierelläni. Haluaisin vain jatkaa taas elämää kylpien hyvänolon tunteessa, mutta jotenkin kaivon pohjalle on liian helppo pudota. En jaksa keksiä sanoja sille, miten pettynyt olen itseeni.

Hoitokontakteja ei ole ollut sitten elokuun ja sen kyllä huomaa... On niin paljon helpompaa esittää vahvaa, kuin nöyrtyä ja uskaltaa pyytää jälleen kerran apua. Eniten pelkään Sehtin puolesta, koska hänellä ei näytä olevan mitään käsitystä, miten paljon kärsin sisältä päin.