"we r family"

Alku on turhaa löpinää juusori.

Eilen oli kauan odotettu Miyavin keikka. Aamulla herätys oli 5.30 am ja nukkumaan olin mennyt 12.30 am... Heikkoa väsymystä oli siis ilmassa.
Kiireellä laitoin itseäni kasaan ja 7.25 am olin juoksemassa dösäpyskälle. Kerkesin onneksi (dösä lähti 8.30 am..) ja kaupungissa pyörimme Emon kanssa puolisen tuntia minkä jälkeen taas hetkeksi dösään päästäkemme siskoni ja hänen ukkonsa kämpille heittämään yöpymiskamat. Äkkilähtö tuli sieltäkin kun kello läheni uhkaavasti kymmentä jolloin minun ja Emon pitäisi jo suurinpiirtein istua junassa.
Rasittavan pikaisessa lähdössä hajotan vielä reppuni... Ei ollu kivaa, ei.

Junassa istutaan ensin melkoisessa koomassa samalla kun selitämme neiti Hölösuulle (joku random) nuorisokulttuureista. Rixussa kun vaihdamme junaa neiti Hölösuu vielä huikkasee kaverilleni "Heippa Emo!"
Ainekin se kuunteli meitä ihan tosissaan.

Ennen Tampereelle pääsyä saan iloksemme ihme kohtauksen ja en ollut pysyä tuolillani. Loppujen lopuksi pysyin siinä. Mutten hiljaa.
Puolelta päivin olemme Treellä, nopeasti kauppaan ja vessaan sitten jonon jatkeeksi palelemaan. Taisiis, minä palelin... Kokeisiin koitin lukea mutta eipä siitäkään tullut paskaakaan.
Paljoa se ei kerrennyt mieltä vituttamaan, kun saimme kuitenkin uusia tuttavuuksia keikka jonossa.
En tiennyt olevani läheskään niin sosiaalinen mitä eilen olin. En edes osannut kuvitella pystyväni keskustelemaan niin luontevasti ihmisille keistä tiesin loppujen lopuksi nimen ja iän.
Olen helvetin ylpeä itsestäni.

Kuuden tunnin jonotus lähenee loppuaan ja tässä ajassa kerkesi tapahtumaan vaikka mitä; ernut olivat saanneet jonotus asiat kusemaan, heitin pari vessareissua, kuvasin jonon kerran, huutelin epämääräisiä, nolasin itseni lukemattomia kertoja ja juttelin kaikkiaan 7 tuntemattomalle ihmiselle aivan normisti.
6.00 pm keikkapaikan ovet aukeaa, sisällä 'meidän porukka' on 6.20 pm.
Äkkiä nar(r)ikan kautta ostamaan kiertuepaitaa ja tämän jälkeen Emon kanssa etsimään kunnon paikkaa. Löydämme itsemme istumapaikoilta, hyvä niin. Kauhea masennus meinasi iskeä väsymyksen takia ja valitin kuinka minulla ei ollu lainkaan keikka fiilistä.
8.00 pm valot alkavat himmentyä ja intro pärähtää soimaan. Niin oma tunnelma kuin koko Pakkahuoneen tunnelma hyppäävät yli taivaan kun Miyavi päättää näyttää meille kauniit kasvonsa. Keikkafiilis heräsi.

Nauroin, huusin, tanssin, taputin, itkin.

Keikkaa oli kulunt tovi ja Myv alkaa puhua tyttärestään (salissa suuri aww-reaktio) ja samalla herra sanoi jotain, mistä tulen aina olemaan hälle kiitollinen.

"Elämä on arvokas."



Jumalauta. Puheensa jälkeen lähtee soimaan Ku Ku Ru ja minä jään kylmissäni miettimään Miyavin sanoja. Ja itken. Itken. Tuli niin eksynyt ja löytynyt olo samaan aikaan.

Minä en ole kunnossa. Oikeasti, mutta Myv... Hän taisi todellakin laittaa paranemisprosessini käyntiin. Hän sai minut miettimään.
Ilman Miyavia... En halua ajatella sitä.
Ilman kyseistä herraa, en tiedostaisi osaavani enää itkeä, välittää tai saatika tuntea lainkaan rakkautta itseäni kohtaan.
Tajusin, että minun on opittava rakastamaan itseäni.
Miten muuten kukaan muukaan voisi ikinä rakastaa minua?

Laitan Miyaville vielä postia tästä, mutta kai tämän tännekkin saa kirjoittaa:
THANX MYV.

Pitää opetella haistattaan vitutukselle paskat.

and hey, uusi lukija, wau :) piristävää.